Viron uusi Kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum, tuo uudessa näyttelyssään vahvasti esiin uskonnon, uskonnollisuuden ja henkisyyden läsnäolon Viron historiassa. Vuonna 2016 vihityssä, arkkitehtonisesti vaikuttavassa museorakennuksessa on useita pysyviä ja vaihtuvia näyttelyitä. Yksi pysyvistä näyttelyistä, Kohtumised/Kohtaamisia, esittelee Viron historiaa ja elämää Virossa tavallisten ihmisten, arjen, kokemuksellisuuden ja tunteiden näkökulmasta. Mukana on paljon uutta museoteknologiaa, ääniä, aistimellisuutta, interaktiivisuutta.

Näyttelyssä käsitellään laajasti kristinuskon tuloa Viroon. Alakerran Uurali Kaja/Kaikuja Uralilta -näyttelyssä taas esitellään fennougrilaisten kansojen elämäntapaa, uskomuksia, rituaaleja. 1900-luvun Viroa esittelevä osuus Kohtaamisia-näyttelyssä toteaa, miten Viro on yksi vähiten uskonnollisia maita tällä hetkellä. Kirkkoihin kuuluu vähän ihmisiä, vaikka sekä ortodoksisuus että luterilaisuus elävät maassa ja kirkkorituaaleja käytetään.  Muuten kirkoissa käydään vähän ja vain hyvin pieni osa kansasta sanoo kuuluvansa johonkin uskontokuntaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnollisuus tai henkisyys olisivat yksilöiden elämästä kaukana. Virossa elää vahvasti erilainen henkisyys ja erilaiset uskomukset sekä kansanperinne. Neuvostoajan uskontokielteisyys irrotti ihmiset kirkon piiristä, mutta 1980-90-luvuilla uudenlainen henkisyys sai paljon ihmisiä liikkeelle. Näyttelyssä tämä tuodaan kiehtovasti esiin kommentoimalla muun muassa esoteeristen ja herätysliikkeiden buumia 1900-luvun lopulla sekä uskoa esimerkiksi esinemagiaan tai terveyteen keskittyviin henkisiin oppeihin.

Näyttelyssä ei kuitenkaan tuoda esiin näiden liikehdintöjen aiempia juuria tai esimerkiksi mahdollista yhteyttä 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun esoteeriseen liikehdintään Virossa. Ilmeisesti Virossa ei vielä ole tehty paljon tutkimusta tämän ajan taiteilijoiden ja sivistyneistön suhteesta esoteriaan, vaikka virolaisessa 1900-luvun taiteessa on vahvasti näitä piirteitä. Yksi hankkeemme tavoite voisikin olla katsoa tarkemmin myös suomalaisten yhteyksiä Baltian alueelle ja sitä, miten esoteerinen liikehdintä kulki Suomenlahden yli aikana, jolloin näiden sukukansojen välinen yhteistyö ja vuorovaikutus esimerkiksi kansallisen liikehdinnän alueella oli olennaista.

Tallinnan Kumu-museossa talvella ollut virolaista dekadenttia taidetta 1900-luvun alussa esitellyt näyttely Kurja lillede lapsed. Eesti dekadentlik kunst piti sisällään myös juonteita, jotka viittaavat esoteriaan. Kuten tämä kuvassa oleva taiteilija Ida Adamsonin ilmeisesti vuosina 1938-39 maalaama ”Elutee” (R. Rohu ainetel). Taidehistorioitsijoitakollegan Kai Stahlin mukaan tämä voisi viitata kirjailija Richard Rohun romaaniin Elutee (Elämäntie, 1938). Paljon kiinnostavia johtolankoja! Adamsonia koskeva tutkimus on olematonta, mikä ei ole sinänsä poikkeuksellista varhaisten naistaiteilijoiden suhteen. Häneltä on jäljellä hyvin vähän teoksia, mikä on tietysti vaikuttanut tutkimuksen mahdollisuuksiin. Vain muutama maalaus on näiltä vuosilta jäljellä, sodan aikana Adamson pakeni Saksaan ja sieltä 1940-luvun lopulla Yhdysvaltoihin, hän kuoli Kaliforniassa 1989 lähes 90-vuotiaana.   

Oliko Virossa tapahtunut esoteerisuus erilaista kuin Suomessa? Oliko suomalaisten ja virolaisten liikkeiden välillä vuorovaikutusta? Kulkivatko vaikutteet eri suunnilta? Virossa saksalaisyhteydet olivat voimakkaat 1900-luvun alussa, ja yhteys muuhun itäisempään Eurooppaan oli ehkä kiinteämpää kuin Suomessa. Tätä kaikkea ylirajaista liikehdintää ja maiden välillä tapahtuvaa vuorovaikutusta projektimme pyrkii tarkastelemaan – ehkä löydämme myös virolaisia tutkijoita hankkeemme yhteistyötahoiksi.

Jutun valokuvat: Maarit Leskelä-Kärki, Tallinna helmikuu 2018 ja Tartto maaliskuu 2018.

Keskeneräisen väitöskirjan aiheuttamassa psykologisessa limbuksessa vellova tohtoriopiskelija saattaa kuvitella, että hetkellinen irrottautuminen työstä vaikkapa sanomalehteä lukemalla voisi tuoda ajatuksiin selkeyttä. Usein kuitenkin käy aivan toisin; äärimmilleen viritettyjen argumenttien raskauttamassa mielessä jokin satunnainen ja harmiton kirjoitus saattaa käynnistää prosessin, jonka mekanismi muistuttaa leikkuupuimurin toimintaa. Kaikesta koneistoon joutuvasta aineksesta tulee tasalaatuista silppua, joka on olemukseltaan sitä, mitä tiettyyn asentoon pakotetut varstat on suunniteltu tekemään niin kauan kuin kone on käynnissä.

Suunnilleen tähän tapaan luin toissapäivän (5.3.2018) Helsingin Sanomia ja tulin osin tahtomattani möyhentäneeksi kiintoisaa artikkelia, joka kertoi uskonnottomasta meditaatiosta niin meillä kuin muuallakin Euroopassa suosiotaan kasvattavana henkisyyden muotona. Useita eri menetelmiä ja suuntauksia –  mukaan lukien otsikoissa taajaan näkynyt Mindfulness – sisältävässä ilmiössä on artikkelin mukaan kyse keskittymisestä oman kehon, omien tunteiden ja tuntemusten reflektiiviseen tarkasteluun, jossa perinteiseen meditaatioon liittyvä uskonnollinen käsitekartta on korvattu sekulaareilla konsepteilla, usein kognitio- ja neurotieteistä lainatuilla (Ks. ”Henkisyys vetoaa myös jumalattomaan”, Helsingin Sanomat 5.3.2018, B10–B11).

Länsimaista esoteriaa tutkivan näkökulmasta on kiintoisaa, että artikkeli painottaa uskonnottoman meditaation juurien olevan buddhalaisuudessa, josta nykykulttuurin vaatimusten mukaisesti on karsittu pois ”metafyysiset opetukset”, kuten käsitys jälleensyntymästä. Toisaalta artikkeli toteaa monien pitävän meditaation tärkeimpänä antina arkipäiväisen olemisen tason ylittäviä kokemuksia: yksilön sisäisten tuntemusten kautta avautuvan transsendenssin tavoittamista siten, ettei jumalan konseptilla tai muilla vastaavilla yliluonnollisuuksilla ole asiassa osaa eikä arpaa.

 Ketään tuskin yllättää, että sanat ”buddhalaisuus”, ”meditaatio” ja viittaus yksilöllisistä tunteista urkenevaan transsendenssin kokemukseen ovat tarpeeksi latautuneita sysäämään puimuriaivoisen tutkijan täyteen vauhtiin. Kahvitauon rauha on pilalla: pulssi kiihtyy, hengitys muuttuu pinnalliseksi, tajunnassa alkaa risteillä sekalaisia lauseenpätkiä ja välähdyksiä tutkimuskirjallisuudesta tankatuista sivuista. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy siihen, että artikkelin rakentamassa kokonaiskuvassa juuri meditaation ja buddhalaisuuden länsimaistetuista muodoista tuntuu puuttuvan historiallinen perspektiivi tai ainakin tästä ulottuvuudesta puuttuu paloja. On olemassa maailmanuskonto, buddhalaisuus, yli kahden vuosituhannen päähän ulottuvine juurineen, jonka pitkä historia on sellaisenaan vaikuttavaa ja vakuuttavaa. Sen rinnalla on olemassa oma aikalaiskulttuurimme, jonka sirpaleisuutta on mahdollista lääkitä kytkeytymällä vuosituhantiseen meditaation perinteeseen. Syntyy vaikutelma, jossa muinaisen buddhalaisuuden ja nykyajan välillä on yhteys vailla välittäviä linkkejä, jonkinlainen kuuma linja, joka toimii yksilössä resonoivien värähtelyjen luomin aakkosin.

Uuden etsijät -tutkimushanketta valmistellessa ja varsinaiseen työhön heittäytyessä on käynyt selväksi, että edellä kuvattu käsitys on yleinen nykyjulkisuuden kuvastossa. Meditaation, buddhalaisuuden ja muiden eksoottisten uskontojen traditioiden ja eurooppalaisen kulttuurin luomat synteesit sijoitetaan usein joko hyvin lyhyelle historiajanalle, jolloin ne nähdään vapaamielisten 1960- ja 1970-lukujen ja niiden ”pehmeiden arvojen” tuottamana satona, tai vaihtoehtoisesti hyvin pitkälle, jolloin ne jäsentyvät historiallisesti autenttisena universaalin henkisyyden lähteenä, jonka intellektuaalinen ja eettinen sanoma oletetaan joksikin aivan toiseksi kuin oman poloisen protestantismimme. Tässä kaksinapaisuudessa unohtuu usein, että muinaisuuden salaperäisimmän hämärän ja loistavimman nykyajan välissäkin on tapahtunut kaikenlaista: esimerkiksi tasan 134 vuotta sitten, talvella 1883 ja keväällä 1884 suomalaisessa sanomalehdistössä käytiin kiistaa – mistäpä muustakaan kuin siitä, olisiko evankelis-luterilaisen kristinuskon oppeja mahdollista tuulettaa esimerkiksi buddhalaisuudesta juonnettujen käsitysten avulla ja tehdä niistä paremmin modernin yksilön tarpeisiin soveltuvia. Kiistan keskiössä oli suomalainen kenraaliluutnantti Carl Robert Sederholm (1818–1903). Hän oli julkaissut kirjan Andens eller det rena förnuftets religion (Hengen vai puhtaan järjen uskonto), jossa sekä buddhalaisuudella että sisäisten tunteiden kautta tavoitettavalla transsendentin kokemuksella oli paljon merkitystä.

Kenraali Sederholmin tapauksessa on merkillepantavaa, että hän perusteli omia näkemyksiään käyttämällä länsimaisen esoterian traditioon kytkeytyviä käsityksiä. Esimerkiksi vuonna 1875 perustetun Teosofisen Seuran (Theosophical Society) julkaisema kirjallisuus oli tärkeä työkalu, joka auttoi Sederholmia sovittelemaan meditaation, karman ja jälleensyntymän kaltaisia konsepteja yhteen 1800-luvun lopun tieteen tuoreimpien linjausten kanssa. Sederholm kieltäytyi systemaattisesti perääntymästä piiruakaan filosofisiksi ja psykologisiksi käsittämistään positioista, mikä johti luonnollisesti siihen, että osa kristinuskoon kuuluvista käsitteistä, kuten persoonallinen jumala, taivas, helvetti ja perisynti joutuivat hänen älyllisen teilipyöränsä alle. Vanhan reseptin sijaan uskonnollisuudessa tuli olla kyse yksilöllisten ajatusten, järjen ja tunteiden luovuttamattoman merkityksen tunnustamisesta ja niiden valjastamisesta palvelemaan yksilön toimintaa ennen kaikkea nykyhetkessä, ”maailmassa jonka hän itse luo”. Sederholmin mukaan tätä modernia evankeliumia julisti muun muassa ”salabuddhismi (hemligbuddhismen)”, jonka terävintä kärkeä edusti puolestaan Teosofisen Seuran perustajan, Helena Petrovna Blavatskyn (1831–1891) kuuluisa teos Hunnuton Isis (Isis Unveiled 1877).

Jos asiaa ajatellaan tästä näkökulmasta, on mahdollista päätellä nykykulttuurin sekulaarin henkisyyden olevan vähintään yhtä paljon velkaa 1800-luvun ja 1900-luvun alun länsimaiselle esoterialle kuin historialliselle buddhalaisuudelle tai 1970-luvun ideologisille kokeiluille. Ruotsalainen uskontohistorioitsija Olav Hammer on todennut asiaan liittyen, että eksoottisten uskontotraditioiden sopeuttaminen länsimaiseen kulttuuriin tapahtuu usein eräänlaisen valikoivan historiallisen muistin turvin. Hammer on kirjoittanut uskonnollisesta ”lähdeamnesiasta (source amnesia)”, jossa autenttisiksi miellettyjen traditioiden pinnan alta saattaakin löytyä epäilyttävän tutun oloista sisältöä. 1900-luvun taitteen esoteeriset liikkeet ovat Hammerin mukaan toimineet paikoin tällaisen eklektismin moottoreina: juuri Teosofisen Seuran kaltaisten yhteisöjen ja niiden julkaiseman kirjallisuuden välityksellä lukemattomat eurooppalaiset (transatlanttinen akseli mukaan luettuna) hurmautuivat vuosisadan vaihteen molemmin puolin buddhalaisten ja hindulaisten traditioiden salaisuuksista. Huuman taustatekijöihin kuitenkin kuului, että ”muinaiset” opit olivat kulkeutuneet jo useampaan kertaan käännös- ja tulkintakoneistojen läpi, jolloin ne olivat enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti kääntyneet vastaamaan ennestään länsimaiselle kuluttajalle tuttuja uskonnollisia konsepteja.

Englantilainen toimittaja ja teosofi Alfred Percy Sinnett (1840–1921) oli eräs maailmanmaineeseen nousseista kirjoittajista, jonka teoksissa buddhalaiseen viitekehykseen alkoi kytkeytyä ajatuksia yksilöllisestä sielusta, jonka voi kokea introspektiivisen meditaation keinoin samoin kuin sielun suhteesta näkyvän todellisuuden takana aukeavaan ulottuvuuteen. Tuolloin – kuten varmasti nykyäänkin – oli tärkeää, että tätä ulottuvuutta ei ohjannut inhimillisesti käsitettävin impulssien mukaisesti toimiva ihmishahmoinen jumala. Koulutetulle keskiluokalle oli jo reilu sata vuotta sitten jokseenkin selvää, ettei tällaiselle pohjalle ollut mahdollista pystyttää systemaattista kritiikkiä kestävää uskonnollisuutta, sen olivat osoittaneet jo 1700-luvun lopun valistusfilosofit, 1800-luvun alkupuoliskon saksalainen liberaaliteologia ja sitä inspiroinut vertaileva historiallis-kielitieteellinen tutkimus. Transsendentti haluttiin sen sijaan ymmärtää luonnonlakeja noudattavana jatkumona maalliselle elämälle, jolloin ne, jotka ymmärsivät näiden lakien olemuksen, saattoivat myös vaikuttaa niihin järjen ja tunteen keinoin. Konseptista tuli menestys, huolimatta siitä, että historiallisen buddhalaisuuden näkökulmasta on äärimmäisen epävarmaa, voidaanko yksilön sisäisiin tuntemuksiin tai ”järjen” generoimaan todellisuuteen tukeutumalla saavuttaa muuta kuin yksilöä ja yhteisöä vahingoittavia harhakuvitelmia, kuten rationaalisuutta buddhalaisuuden ja hindulaisuuden kontekstissa tutkinut filosofi Jonardon Ganeri on todennut.

Mitä kaikesta edellä mainitusta pitäisi sitten päätellä? Hörppiessäni jäähtyneitä kahvinloppuja kupin pohjalta ehdin kahlata läpi vain yhden ajatuksen: kuten tässä käsitelty artikkeli osaltaan havainnollistaa, eurooppalaisessa uskontohistoriassa voidaan nähdä eräänlaisia sokeita pisteitä. Länsimaisen esoterian ulosluenta modernin Euroopan kulttuurisista kaanoneista – olipa se tahatonta tai tarkoituksellista – on eräs merkki niiden olemassaolosta. Kun nämä merkit kertautuvat julkisen todellisuuden rattaistossa, niillä saattaa olla jo paljonkin vaikutusta siihen, millaisia hierarkioita laadimme koskien erilaisia uskonnollisuuden muotoja. Uskontotieteilijä Kocku von Stuckradia mukaillen länsimaisen esoterian historian avulla on mahdollista hahmottaa, kuinka oman länsimaisen aikalaiskulttuurimme ja lähihistoriamme ylläpitämä uskonnollinen mielikuvitus saattaa olla huomattavasti ahtaampi kuin millaiseksi sen itse kuvittelemme. Olemme tottuneet jäsentämään uskonnollisia identiteettejä lähinnä suurten yksiköiden ja yleistysten kautta, joissa uskonnon käsite tyhjenee kirkon ja kristinuskon kaltaisiin instituutioihin, kun taas kaikki tämän ulkopuolelle jäävä aines leimautuu mustavalkoisella tavalla uskontoa vastaan asettuviksi ilmiöiksi, sekularisaatioksi, ateismiksi, naturalismiksi, materialismiksi – listaa voisi vaivatta jatkaa rivikaupalla.

Tämänkaltainen mielikuvituksen kankeus saattaa kuitenkin muodostua konkreettiseksi ongelmaksi, sillä se karsii myös keinoja, joilla voidaan tunnistaa ja jäsentää uskonnollista toiseutta: jos yhteisö tai yhteiskunta ei kykene havaitsemaan omassa historiassaan vaikuttanutta uskonnollista pluralismia, se voi hankaloittaa sellaisen kohtaamista myös nykyhetkessä. Siksi länsimaisen esoterian historian tutkimuksessa ei olekaan kyse pelkästään yhden tai toisen nykyhetken uskonnollisen ilmiön autenttisten historiallisten juurien paikantamisesta vaan uskonnollisen ja ideologisen hahmotuskyvyn kriittisestä laventamisesta omassa ajassamme. Samalla asialla on myös Uuden etsijät -hanke.