Johannes Leino (1868–1945) – tuntemattomaksi jäänyt antroposofi, kapellimestari, kuoronjohtaja ja työväenmies
Tutkin suomalaista historiankirjoituksen pimentoon jäänyttä vakaumuksellista antroposofia, kapellimestaria ja työväenyhdistyksen aktiivia Johannes Leinoa keväällä 2019 valmistuneessa kulttuurihistorian kandidaatintutkielmassani. Leinon vaikutus antroposofian tunnetuksi tekemiseen modernisoituvassa 1920-luvun Suomessa oli merkittävää erityisesti hänen toimittamansa suomenkielisen Antroposofia – Henkitieteellinen aikakauslehti -nimisen julkaisun kautta. Päätoimittajuuden lisäksi Leino toimi Antroposofisen Seuran Suomalaisen Osaston puheenjohtajana vuodesta 1924 aina kuolemaansa saakka. Hän osallistui myös aktiivisesti eurooppalaiseen antroposofiseen keskusteluun, piti luentoja eri maissa ja kävi kirjeenvaihtoa liikkeen perustajan Rudolf Steinerin (1861–1925) sekä tämän vaimon Marie Steinerin (1867–1948) kanssa. Lisäksi hänen kodissaan kokoontui viikoittain antroposofinen keskustelupiiri 25 vuoden ajan.
Johannes Leinon elämästä on olemassa hyvin vähän kirjallisia lähteitä ja ne ovat parhaimmillaankin pirstaleisia. Ainoastaan antroposofian keskuksessa Sveitsin Dornachissa on joitakin hänen lähettämiään kirjeitä talletettuna. Oman selvitykseni perusteella Leinosta ei ole säilynyt arkistolähteitä kotimaassa, joten hyödynsin tutkielmassani Martti Peltomäen sukututkimuksen perusteella syntyneitä artikkeleita vuosilta 1993 ja 1994 sekä Esa Ristilän lisensiaatintutkimusta vuodelta 2010. Näiden lisäksi Leinon kapellimestarin uraa on valotettu erityisesti Pentti Kuulan väitöskirjassa vuodelta 2006.
Leino aloitti musiikillisen uransa jo nuorena syntymäpaikkakunnallaan Jalasjärvellä toimien kirkossa virrenveisuun säestäjänä. Koulunkäynnin päätyttyä hän matkusti Helsinkiin, jossa pestautui Robert Kajanuksen (1856–1933) perustamaan orkesterikouluun. Hän toimi Filharmonisen seuran orkesterin sellistinä vuosina 1889–1900. Sellistin toimen jälkeen hän siirtyi vuonna 1902 valmistuneen Suomen Kansallisteatterin kapellimestariksi. Leino johti myös Helsingin Työväenyhdistyksen sekakuoroa vuosina 1895–1903 ja vaihtoi maisemaa keväällä 1903 saatuaan paikan Viipurin orkesterin kapellimestarina. Viipurin vuodet 1903–1908 olivat Leinolle suosiolliset: hän tapasi toisen vaimonsa Ellen Relanderin (1882–1961) ja toimi orkesterin kapellimestarina menestyksekkäästi soittaen täysille saleille. Suuri merkkipaalu suomalaiselle kulttuurille oli Fredrik Paciuksen (1809–1891) oopperan Kaarle kuninkaan metsästys esittäminen suomeksi maaliskuussa 1905.
Vuosikymmenet antroposofian parissa
Vuosisadan alussa Leino alkoi perehtyä teosofiaan sekä myöhemmin antroposofiaan, joskaan dokumentoitua tietoa ei ole, missä hän aatteisiin ensimmäisen kerran tutustui. Hänen kuitenkin tiedetään liittyneen teosofiseen seuraan jo vuonna 1902. Leino teki vuonna 1908 opintomatkan Saksaan ja tapasi tuolloin Rudolf Steinerin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti. Leino kertoi tapaamisestaan suomalaisille teosofeille – tästä on säilynyt maininta teosofisessa Tietäjä-lehden vuoden 1908 numerossa 5/6 – ja hänen voi sanoa olleen ensimmäisiä Steinerin ajatuksia tunteneita suomalaisia. Varsinainen antroposofinen liike irtaantui Teosofisesta Seurasta virallisesti vuonna 1913, joten Leino toimi edelläkävijänä ajatuksien tuomisessa suomalaisten – ja erityisesti suomenkielisten – keskuuteen
Antroposofian perusajatuksia on haastavaa määritellä ytimekkäästi, ja niitä käsitellään Antroposofia-lehden jokaisessa tutkimassani numerossa Leinon laatimissa johdatuksissa sekä Steinerin suomennetuissa teksteissä. Lyhykäisyydessään aate on Steinerin perustama henkinen virtaus, jossa suurta osaa näyttelevät ihmisen eri olemuspuolet ja ikäkaudet sekä ajatus ihmisen yliaistillisten kykyjen kehittämisestä henkitieteen avulla. Antroposofiaan on omaksuttu myös kristinuskon piirteitä, tosin poikkeavin tulkinnoin. Aate esitellään lehdessä kristinuskon alkulähteille palaavana, oikeana tulkintana sen sanomasta ja näin ollen todellisena kristinuskona.
Leino työskenteli Antroposofia-lehden päätoimittajan roolissa aktiivisesti vuosien 1922–1935 välisen ajan musiikkiuransa ja työväenliikkeessä toimimisensa rinnalla. Lehden perustamisen syyt olivat pääosin kielisidonnaisia: suomenkieliselle väestölle haluttiin tuoda antroposofista materiaalia luettavaksi ja siihen katsottiin olevan tarvetta. Ruotsinkielisten ja muiden skandinaavien oli helpompaa omaksua opit suoraan alkuperäiskielellä saksaksi ja toisaalta käännöksiä oli paremmin saatavilla antroposofisten piirien ollessa Suomea laajemmat. Lehdenteon arki oli kuitenkin koko olemassaolonsa ajan talousvaikeuksien sävyttämää, ja lukijoita kehotettiin useasti tilaamaan lehteä ystävilleen ja tuttavilleen.
Oli uraauurtavaa tehdä aiheesta suomenkielistä lehteä 1920-luvulla ja tuoda aate niiden tietoisuuteen, jotka eivät ruotsin kieltä osanneet. Kun vuonna 1923 perustettu Suomen Antroposofinen Seura jaettiin erillisiin kieliosastoihin vuotta myöhemmin, Leinosta tuli Suomalaisen Osaston puheenjohtaja. Koen, että Leinolla oli syvän vakaumuksensa vuoksi tarve saada ihmiset heräämään henkisyyteen ja olla mukana auttamassa sen toteutumista modernisoituvassa yhteiskunnassa. Leinon luotsaamasta Suomalaisesta Osastosta kehittyi ajan myötä edelleen vireänä toimiva Suomen antroposofinen liitto.
Tietoisesti unohdettu?
Leinon nimi on unohtunut tai unohdettu tietoisesti suomalaisesta musiikin historiasta, ja tulkintani mukaan vähintään osasyynä tälle saattaa olla hänen omistautumisensa antroposofialle. Vaikeaksi, jopa häpeällisiksi koetuista asioista ja aiheista vaikenemista kun on nähtävissä muidenkin kulttuurivaikuttajien osalta aiemmassa suomalaisessa historiankirjoituksessa, mikäli henkilöillä on ollut kytköksiä esoteerisuuteen muodossa tai toisessa. Tästä esimerkkeinä ovat taiteilijat Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg, jotka olivat kiinnostuneita ajalleen tyypillisesti erilaisista esoteerisista suuntauksista ja ammensivat niistä taiteeseensa. Tämän Uuden etsijät -hankkeen tutkija Nina Kokkinen osoittaa väitöskirjallaan Totuudenetsijät –Vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (2019).
Toinen syy unohtamiselle lienee se, että Leino kytkeytyi vahvasti myös työväenliikkeen toimintaan johtamalla Helsingin työväenyhdistyksen sekakuoroa paitsi ennen, myös Viipurin vuosiensa jälkeen, vuosina 1909–1929. Lisäksi hän toimi näyttävästi muutenkin työväenliikkeen musiikkitapahtumissa esimerkiksi palkintotuomarin roolissa. Tätä näkyvää toimintaa ei 1920-luvun Suomessa katsottu hyvällä sivistyneistön keskuudessa. Leinon henkisten ja maallisempien, musiikkiin liittyvien kiinnostuksenkohteiden yhteen sovittamisesta en löytänyt kuin yhden todisteen: Rudolf Steiner osallistui tuolloin vielä teosofian kannattajana Suomen Teosofisen Seuran vuosikokoukseen Helsingissä 1912, ja Leinon johtama sekakuoro esitti tilaisuudessa muutamia sävelmiä.
Omalta osaltani olen halunnut olla mukana avaamassa Uuden etsijät -hankkeen periaatteen mukaisesti uutta näkökulmaa totuttuun historiakuvaan ja samalla raottaa verhoa aiemmin historiankirjoituksen katveeseen jääneen henkilön edestä. Leino ansaitsee tulla näkyväksi ja paitsi osaksi antroposofisen liikkeen suomalaisia pioneereja, myös Suomen musiikin historian estradille.
Tekstin on kirjoittanut kulttuurihistorian opiskelija Annika Kivimäki, jonka keväällä 2019 valmistunut kandidaatintutkielma käsittelee kapellimestari Johannes Leinon (1868–1945) vaikutusta antroposofisen liikkeen toimintaan modernisoituvassa Suomessa.
Lähdeluettelo
Alkuperäislähteet:
Antroposofia – Henkitieteellinen Aikakauslehti, 1922–1924.
Tietäjä – Teosofinen Aikakauskirja, 1908.
Tutkimuskirjallisuus:
Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät. Vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Väitöskirja. Turun yliopisto, Uskontotiede 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894–1918. Väitöskirja. Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto 2006.
Ristilä, Esa: Mitä tämä kaikki on. Kersti Bergrothin aatemaailmaa. Suomen historian lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto 2010.
Muu aineisto:
Peltomäki, Martti: Johannes Leino. Jalasjärvinen tuntematon suuruus. Jalasjärven joulu 1993, 30–34.
Peltomäki, Martti: Johannes Leino. Unohdettu suuruus. Musiikin mestareita. Sukumme tapahtumia n:o 2. Koskuen Heikki Olavinpojan jälkeläiset r.y., Jalasjärvi 1994.
Yhteistyössä
Uuden Etsijät 