Sivupolkuja arkistossa: Hugo Simbergin ja Mascha von Heirothin rakkaus?

Arkistoaineistoihin syventyessä löytää toisinaan yksittäisiä lauseita ja paperinpaloille puolihuolimattomasti tehtyjä piirroksia, jotka varastavat huomion ja alkavat ohjata tutkimusta sivupoluille. Ne vievät mukanaan ja pakottavat etsimään lisää johtolankoja menneisyyden tarinoista, jotka alkavat piirtyä mieleen hienovaraisina aavistuksina.

Yksi oman tutkimukseni kiehtovimmista sivupoluista on rakkaustarina, jonka luonteesta tai kohteesta en vieläkään ole täysin varma. Se varasti huomioni päiväksi tai pariksi kokonaan. Vaikka kirjoitin tarinasta innostuneesti, se ei päätynyt osaksi tutkimukseni käsikirjoitusta.

Törmäsin tarinaan Hugo Simbergin Tampereen tuomiokirkkoon tekemiä teoksia ja siihen liittyviä kirjeitä tutkiessani. Taiteilijaa tuntui kirkkomaalausten syntymisen aikaan vaivaavan jokin rakkauteen liittyvä pettymys. Osa arkistoihin jääneistä jäljistä johti venäläissyntyisen Mascha von Heirothin (o.s. Diakoffsky, 1871–1934) suuntaan.

Taidehistorioitsija Anna-Liisa Ambergin elämäkerta tästä kiehtovasta, vahvasta naisesta julkaistiin pari vuotta sitten. Mascha avioitui elämänsä aikana neljästi ja edusti aikanaan eräänlaista ”uuden naisen” ilmentymää – sivistynyttä ja itsenäistä naista, joka vaati vapauksia myös sukupuolielämän suhteen.

Hugo Simbergin teos Marie von Heiroth (1904), Kansallisgalleria, Helsinki. Kuva: Kansallisgalleria/Ateneum/Janne Tuominen.

Hugo tutustui Maschaan todennäköisesti 1890-luvun kuluessa ja teki tästä myöhemmin ainakin neljä muotokuvaa. Myös osa heidän välisestä kirjeenvaihdosta on säilynyt. Kirjeitä ja eräitä Hugon teoksia katsellessani mieleeni alkoi väistämättä piirtyä kuva rakastuneesta taiteilijasta – siitäkin huolimatta, etten mitään vedenpitäviä todisteita näiden kahden välisestä romanttisesta suhteesta löytänytkään.

Tutkimukseni kannalta tämä mahdollinen rakkaustarina oli kiinnostava kahdessakin mielessä. Ensinnäkin sen tuntui asemoivan Hugoa suhteessa 1800-luvun lopulla villinä velloviin keskusteluihin, jotka koskivat sukupuolimoraalia. Toisaalta Mascha vaikutti kiinnostavalta henkilöltä myös ajan esoteerisuuteen taipuvaa henkisyyttä ajatellen. Hänen ystävä- ja tuttavapiirinsä lukeutui antroposofeja ja totuudenetsijöitä. Omaan päiväkirjaansa Mascha on Ambergin mukaan kirjoittanut juutalaisten pyhään kirjaan, Talmudiin, viitaten: ”Jos haluat oppia tuntemaan näkymätöntä, tarkkaile äärimmäisen intensiivisesti näkyvää”.

1890-luvun lopulla Maschan elämä alkoi pyöriä yhä aktiivisemmin taiteilijapiirien ympärillä, kun hän kihlautui kustantajana ja kirjailijana toimineen Wentzel Hagelstamin kanssa. Hagelstamit halusivat elää relativistista sukupuolimoraalia edustavien ajatustensa mukaan, ja niinpä he omaksuivat jo suhteensa alkuaikoina ns. ”vapaan avioliiton” ihanteen: Maschan ja Wentzelin liitto ei saanut olla esteenä kummankaan solmimille rakkaussuhteille muiden kanssa. Vaikka samankaltaista ideologiaa kannatettiin ruotsinkielisissä kulttuuripiireissä tuohon aikaan yleisemminkin, Hagelstamien valinta oli tietyssä mielessä radikaali. Virallisen lainsäädännön mukaan avioliiton ulkopuolella harrastettu seksi oli vuosisadanvaihteessa yhä rikos.

Hugo tapasi Hagelstameja 1900-luvun vaihteessa ainakin Tukholmassa ja Pariisissa sekä todennäköisesti myös Helsinkiin perustetun näyttelytila Pirtin juhlissa. Säilynyt kirjeenvaihto paljastaa Hugon ja Maschan välisen yhteydenpidon tihentyneen vuoden 1904 kuluessa, jolloin taiteilija maalasi Maschasta myös kaksi muotokuvaa. Yhteisiä maalaushetkiä vietettiin keväisessä Pariisissa ja hotelli Luxenbourgissa, jossa Hugo teki muotokuvista ensimmäistä (kuva yllä). Mascha tuijottaa kuvasta haastavasti mutta lempeästi ulos kohti maalaajaansa. Hugo viimeisteli teoksen kesällä Kööpenhaminassa, jonne hän matkusti opiskellakseen freskomaalausta tulevaa kirkkourakkaa ajatellen. Tässä yhteydessä hän teki Maschan muotokuvasta toisenkin version uutta tekniikkaa testaillen.

Syksyllä Suomeen palannut taiteilija kirjoitti Maschalle pitkän kirjeen ja kertoili muun muassa suunnitelmistaan tuomiokirkon maalauksia koskien. Kun Mascha seuraavan vuoden syksyllä lähti Wentzelin luota Pariisista Suomeen, hän tapasi Hugoa useaan kertaan. Syyskuussa 1905 hän vieraili myös Tampereella kirkkomaalauksia katsomassa ja se oli taiteilijan mielestä ”suunnattoman mieluisaa, saat uskoa.” Suunnitelmissa oli mennä myös yhdessä oopperaan.

Mascha von Heirothin albumista löytyy valokuva, jossa Hugo Simberg poseeraa yhdessä Greti Ehrströmin kanssa (alhaalla vasemmalla). Kuva Museoviraston historian kuvakokoelmasta, lähde: finna.fi.

Syyskuun tapaamisten jälkeen Hugo matkusti äkillisesti Hyvinkäällä sijaitsevaan parantolaan toipumaan. Pääsyyllinen levon tarpeeseen oli todennäköisesti Hugon elämää varjostanut syfilis. Taiteilijan elämäntilanne vaikutti muutoinkin haastavalta. Hänen tuomiokirkkoon maalaamansa alastomat köynnöksenkantajapojat olivat synnyttäneet sanomalehtien palstoilla riehuvan taidekiistan. Myös jokin rakkauteen liittyvä synkkyys painoi selvästi Hugon mieltä.

Hyvinkäällä vieraillut Blenda-sisar toi lohtua murtuneelle veljelleen, joka kirjoitti tälle myöhemmin: ”Minä tunsin niin selvästi, että sinä ymmärsit M:n ja minun rakkautta, kun luin kirjettä sinulle. En ole hetkeäkään katunut, että tein niin.”

Viitaako kirjeen mystinen M Maschaan vai kenties johonkuhun muuhun? Oliko Mascha selvitellyt suhdettaan Hugoon jossain myöhemmin hävinneessä – tai hävitetyssä – kirjeessä, jonka sisällön murtunut taiteilija oli Hyvinkäällä paljastanut sisarelleen?

Maschan syksyinen matka Suomeen osoittautui joka tapauksessa hänen elämänsä kannalta merkittäväksi käänteeksi, sillä hän rakastui sen aikana tulisesti seuraavaan puolisoonsa, musiikin ja kuvataiteen opiskelijaan, Choura von Heirothiin. Kun Mascha lokakuussa palasi Pariisiin, hän teki sen yhdessä Chouran kanssa. Jos Maschalla oli ollut romanttinen suhde Hugoon, se oli uuden rakkauden myötä todennäköisesti päättynyt. Ero selittäisi osaltaan Hugon murtunutta mielentilaa.

Kun Hugo seuraavana keväänä kirkkourakan valmiiksi saatuaan matkusti Wiesbadeniin terveyttään hoitamaan, Mascha oli yhä hänen mielessään. Taiteilija kertoi lumoutuneensa matkan aikana kohtaamastaan kauniista ja vahvanoloisesta neidistä, joka muistutti Maschaa – ”voi, voi, oh hoh!! Hän oli vielä menossa sisarensa kanssa Pariisiin!”

Mascha Heiroth (Marie Djakoffsky) noin vuonna 1919 kiinnostavassa seuruessa. Henkilöt vasemmalta Dr. Perrit, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Algar von Heiroth, Akseli Gallen-Kallela, Mascha von Heiroth ja Emil Wikström. Kuvalähde: Gallen-Kallelan museon Flickr-tili.

Toteutuessaan Hugo ja Maschan mahdollinen suhde olisi saattanut hyvinkin edustaa juuri sellaista henkisesti jalostavaa liittoa, josta taiteilija muistikirjoihinsa kirjoitti. Yhteisen maaperän liitolle olisi osaltaan tarjonnut kiinnostus todellisuuden näkymättömiä ulottuvuuksia kohtaan, joista Hugo haaveili voivansa puhua elämänkumppaninsa kanssa.

Hugo Simbergistä on lähiaikoina ilmestymässä uusi elämäkerta – edellinen on hankkeessa toimivan tutkijan Marja Lahelman käsialaa. Tavatessani kesäkuussa pian julkaistavan teoksen kirjoittajan, Helena Ruuskan, en voinut olla kysymättä häneltä Mascha von Heirothista. Mielikuva mahdollisesta rakkaustarinasta oli piirtynyt myös hänen mieleensä. Jään innolla odottamaan mitä uutta Ruuska on asiasta tietokirjaansa löytänyt! Omassa väitöstutkimuksessani Mascha esiintyy ainoastaan alaviitteessä ja osana suurempaa kertomusta siitä, miten rakkaus ja seksuaalisuus voivat johtaa etsijän henkisen kehityksen poluille – tai suistaa hänet niiltä syrjään.

***

Kirjoitus on julkaistu myös Nina Kokkisen omassa blogissa.

Uuden etsijät -hankkeen avaussymposium: Esoteerisuuden jäljillä

Kaksi vuotta sitten, keväällä 2016, Uuden etsijät -verkosto järjesti yhdessä Mieli ja toinen -hankkeen kanssa seminaaripäivän kummista kokemuksista ja toisten todellisuuksien tutkimisesta. Verkoston tutkijat esittelivät tutkimuksiaan, ja keskusteltiin eettisistä ja metodologisista kysymyksistä. Erityisen vilkas keskustelu nousi tutkijan paikantumisesta kun hän kohtaa kummia kokeneita ja toisiin todellisuuksiin kurkottavia ihmisiä.

Nyt, toukokuun lopussa 2018, samat tutkijat esittelivät jo pidemmälle edenneitä hankkeitaan, kun Koneen säätiön rahoituksen saamisen myötä oikeaksi hankkeeksi nostettu Uuden etsijät esittäytyi aiheesta kiinnostuneille tutkijoille ja opiskelijoille. Eettiset ja metodologiset sekä positioitumiseen liittyvät kysymykset olivat edelleen tärkeitä keskustelunaiheita.

img_0210

Arjen ja lumon etnografiaa

Pääpuhujaksi oli saatu tuore uskontotieteen professori Terhi Utriainen. Hänen enkelietnografiaa esitellyt keynote-puheenvuoronsa sanoitti, nimesi ja käsitteellisti niitä monia kysymyksiä, joita niin hankkeen piirissä kuin esoteria- ja henkisyystutkimuksessa laajemminkin pohditaan.

Utriainen toi esiin esoterian ja kansanomaisen uskonnollisuuden yhtymäkohdat ja virikkeet. Tästä teemasta jatkoi myös paikalla ollut folkloristi Kaarina Koski omassa blogitekstissään. Kansanomainen uskonnollisuus on äärimmäisen sukupuolittunut ilmiö, jota tutkijoiden on ollut hankala rajata, määritellä tai ottaa vakavasti. Kun kansanomaisuus ja esoteerisuus yhdistetään, saadaan erittäin hankala, liiallinen, vaikeasti vakavastiotettava yhdistelmä. Erityisen hankalaa vakavastiottaminen on, jos syntyneeseen muodostelmaan liittyy kaupallisuutta tai (itse)hoitavaa terapiaa.

img_0197

Terhi Utriainen otti esimerkkinsä nykypäivän henkisyydestä ja enkeliuskosta, mutta hankkeen tutkijat siirsivät pohdintansa omiin, historiallisiin aineistoihinsa ja löysivät vastaavuuksia. Kun ilmiöön, vaikkapa enkeliuskontoon tai uusiin uskonnollisiin liikkeisiin, kuten spiritualismiin, teosofiaan tai antroposofiaan, suhtaudutaan kriittisesti, ilmiön kritiikistä tulee usein yksilöiden kritiikkiä.

Etnografiseen menetelmään kuuluu olennaisena osana osallistuminen, osallistuva havainnointi, pyrkimys ymmärtää tutkittavien näkemyksiä ja kokemuksia, heittäytyminen tai kuvitteleminen, sille mahdollisuudelle avautuminen tai antautuminen, jossa omaksutaan tutkittavan maailmankuva. Utriainen puhuu subjunktiivisesta tiedosta: entä jos -tiedosta, mitä jos -tiedosta, mahdollisuudesta kuvitella toisenlaisia tietämisen tapoja.

Jotkut tutkijat ovat jo sisäpiiriläisiä tutkittavassa yhteisössään, jotkut saattavat löytää oman henkisen kotinsa tutkimusprosessin aikana, mutta suurin osa etnografeista jää ja jättäytyy tutkimansa yhteisön ulkopuolelle, sitä ulkoapäin katsellen, vieraana, ehkä hämmentyneenäkin.

Utriainen toi esiin kolme tasoa, joiden myötä tutkija asemoituu suhteessa tutkittaviinsa. Käytäntöjen tasolla tutkija voi toimia täsmälleen samoin kuin tutkittavat, tämähän on osallistuvan havainnoinnin perusperiaate. Fenomenologisella eli tässä tapauksessa kokemuksen tasolla tutkijalla voi olla samankaltaisia kokemuksia kuin tutkittavilla tai hän voi antaa itselleen mahdollisuuden samankaltaisiin kokemuksiin. Mutta kolmas, eksistentiaalinen tai maailmankatsomuksellinen taso on se, jossa tutkija ja tutkittava eroavat toisistaan, vaikka toki saattavat jakaa samankaltaisen historiallisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen taustan, joka yhdistää heitä. Nämä kolme tasoa tuntuivat heti, oman juuri päättyneen hankkeeni näkökulmasta luontevilta ja itse koetuilta.

c9e6b055-16a3-46bc-b67f-e6f139287d42-5644-000007d559b738db_file

Hollantilaistutkija Kim Knibbe on esittänyt uskonnontutkijalle ratkaisuksi metodologista ludismia, jossa heittäydytään tilanteeseen ikään kuin leikkinä, annetaan mahdollisuus toiselle todellisuudelle, toisenlaiselle tiedolle tai kummille kokemuksille eräänlaisena entä jos -ajatusleikkinä. Utriainen kertoi omasta kokemuksestaan, jossa kesken haastattelun haastateltava ryhtyi kanavoimaan enkeliä, tällöin haastattelu vaihtui enkelin haastatteluksi.

Uskontotieteilijänä näin erityisen tärkeänä Utriaisen pohdinnat uskonnollisuuden ja henkisyyden käsitteistä. Usein esoterian ja henkisyyden kentillä liikkuvat tutkittavat asemoituvat suhteessa uskonnollisuuteen sloganilla ”olen henkinen, en uskonnollinen” – Utriainen nimittää tätä performatiiviseksi erottautumisteoksi. Mutta vaikka tutkittavat eivät haluaisi puhua uskonnosta, on tutkijalla siihen oikeus ja velvollisuus, jos se mistä puhutaan tai mitä tehdään käsitteellistyy uskonnoksi. Myös henkisyyden eri muodot ja ilmentymät ovat uskontoa, sen eri muotoja ja tyylejä – siksi Utriainen puhuu enkeliuskonnosta eikä vaikkapa enkelihenkisyydestä, uushenkisyydestä tai kansanomaisesta henkisyydestä, vaikka näitäkin käsitteitä voi toki käyttää tarkentamaan sitä, minkälaisesta uskonnon muodosta on kyse.

Hetkittäinen ja tilannekohtainen esoteerisuus

Paneelikeskustelussa, johon osallistuivat Antti Harmainen, Julia von Boguslawski ja Nina Kokkinen ja jota veti Maarit Leskelä-Kärki, väitöskirjantekijät pohtivat yksilöiden ja yhteisöjen suhdetta, käyttämiään aineistoja, eliitin ja ”tavallisen” kansan suhdetta tai suhteen problemaattisuutta (vaivojen, sairauksien ja rahahuolten leimaamaa arkea elivät molemmat) sekä teksti- ja kuvalähteiden eroavaisuuksia (mahdollistaako kuvataide kuvittelun tekstiaineistoa paremmin).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Panelistit pohtivat Utriaisen alustuksessaan esittelemän ludismin  ja historiantutkimuksen suhdetta: Minkälaisia mahdollisuuksia se avaisi menneisyyden kuvittelemiseen? Miten tosissaan tutkittavat, 1800–1900-lukujen taitteen esoteriasta kiinnostuneet lopultakin olivat? Ja jos he pitivät esimerkiksi seansseja leikkinä, mutta olivat kuitenkin hetkellisesti vakavissaan, onko sillä väliä? Hetkittäisyys ja tilannekohtaisuus ei tee asiasta vähemmän vakavaa.

Utriainen nosti esiin esoteriaa ja kansanomaista henkisyyttä yhdistävän teeman: uuden oppimisen ja mielikuvituksen arvostamisen. Tätä ajatusta panelistit jatkoivat eteenpäin. Niin etsijät kuin löytäneet eli seurojen jäsenet nostivat oppimisen merkityksen korkealle ja arvostettavaksi. Mutta oppiminen ja tutkiminen nähtiin ankarana ja vaativana työnä, ei missään nimessä leikkinä. Sitoutuminen esoteeriseen liikkeeseen merkitsi sitoutumista itsensä kehittämiseen, esimerkiksi päivittäiseen meditaatioon ja tekstien lukemiseen.

Tutkimusprojektien esittelyjä

Nopeiden esitysten avulla runsaslukuinen yleisö pääsi kuulemaan, minkälaisia tutkimusprojekteja Uuden etsijät -hankkeen tutkijat toteuttivat. Uskontotieteilijä Julia von Boguslawskin väitöskirjatutkimus tarkastelee kolmea viime vuosisadan alussa Suomeen tullutta liikettä: vapaa-ajattelua, teosofiaa ja antroposofiaa. Miten liikkeet tulivat Suomeen? Minkälaista liikkeiden toiminta oli? Keitä liikkeisiin kuului? Minkälaisia verkostoja liikkeiden jäsenet muodostivat?

Teosofinen seura oli antroposofiaa suurempi, sen sukupuolijakauma oli tasainen, mutta sosiaalisesti jakautunut. Pienempään antroposofiseen seuraan kuului selvästi enemmän naisia kuin miehiä ja jäsenistö oli koulutetumpaa. Kumpikin keräsi kannattajia suuremmista kaupungeista.

Kulttuurihistorian väitöskirjantekijä Pekka Pitkälä kertoi tutkimuskohteestaan Sigurd Wettenhovi-Aspasta, joka muistetaan gööttiläistä historiankirjoitusta muistuttavasta (pseudo)kielitieteestään, jonka mukaan suomen kieli olisi maailman kantakieli. Kieliteorioiden jalkoihin jää usein se tosiasia, että Wettenhovi-Aspa oli myös kuvataiteilija.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jukka Vornanen kuvasi melko alkuvaiheissaan olevaa väitöskirjatutkimustaan, joka tarkastelee varhaista suomalaista tietoiseen valintaan perustuvaa kasvissyöntiä eli vegetarismia. Kasvissyöntiin on aina siirrytty monista eri syistä, mutta Vornanen keskittyi pohtimaan kasvissyöntiä esoteeristen liikkeiden kontekstissa.

Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen kertoi kirjaprojektistaan, joka käsittelee helsinkiläisiä spiritualisteja 1800-luvun lopulla, spiritualistit järjestivät seansseja ja antispiritualistit pyrkivät paljastamaan meedioiden temppuja. Erityisesti salaperäisen Madame d’Esperanzen elämä, ura ja toiminta meediona kiinnostaa Kaartista, ja hän on onnistunut löytämään aiheesta aivan uutta tietoa. Kuuntelijat jäivät malttamattomina odottamaan kirjan valmistumista.

Itse esittelin jo valmistunutta kirjaani Kersti Bergrothista, erityisesti pohtien kuvittelun merkitystä silloin kun tutkitaan henkilöä, joka on elänyt eri ajassa ja paikassa ja jonka maailmankatsomus poikkeaa omasta. Lisäksi kerroin aistien merkityksestä kenttämatkoillani: kun vierailin Bergrothille merkityksellisissä paikoissa pyrin tarkkailemaan ja kokemaan miljööt mahdollisimman moniaistisesti ja tarkasti. Sanoittamista tein ensin kenttäpäiväkirjoihin ja myös blogiteksteihin.

Screen Shot 2018-06-01 at 10.43.14

Jasmine Westerlund on kirjoittamassa elämäkertaa Olly Donnerista. Hänkin on tehnyt kenttämatkoja Ollyn tärkeisiin paikkoihin, mutta suurimmat löydöt hän on tehnyt arkistoissa. Koska suurin osa arkistoista löytyvistä kirjeistä on Ollylle kirjoitettuja, muodostavat ystävien ja sukulaisten kirjeet Ollyn ympärille kuin kerroksen, ääriviivat, joiden sisään hän itse jää. Metafora on uskomattoman kaunis.

Kaunista oli myös se tapa, jolla Jasmine kuvasi kokemuksiaan arkistoissa, miten hän, kirjallisuudentutkija, oli rakastunut kirjeisiin, haurastuvaan paperiin, salaperäisiin postimerkkeihin sekä ajan ja tunnetilojen myötä muuttuviin käsialoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nina Kokkinen puolestaan kuvasi selvänäköisyyttä taiteessa käsittelevää näyttelyä, jota hän on kuratoimassa Akseli Gallen-Kallelan museoon Tarvaspäähän vuoden 2019 kesällä. Kaikki merkitsimme toukokuun avajaispäivämäärän kalentereihimme.

Päivän lopussa musiikkitieteilijä Juha Torvinen alusti esoteerisuudesta musiikissa, esoteerisesta musiikista sekä säveltäjien ja esoterian suhteesta. Aihe on sellainen, josta harva meistä oli kuullut mitään, siksi esitys oli erittäin opettavainen ja herätti halun kuulla lisää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka itse olen hankkeessa mukana ja tunnen kaikki päivän aikana esitellyt (musiikkiaiheista lukuunottamatta) tutkimukset ja tutkijat, oli päivä silti antoisa. Opin paljon uutta. Erityisesti käsitteitä, paikantumista ja reflektointia koskevat keskustelut inspiroivat ja herättävät keskustelemaan lisää, kirjoittamaan lisää ja pohtimaan eteenpäin ja tarkemmin.

Myös yleisön innostus oli käsinkosketeltavaa. Paikalla oli itsekin esoteriaa tutkivia tai siitä kiinnostuneita. Erityisen mukava oli nähdä salissa aiheesta innostuneita opiskelijoita, jotka toivottavasti jatkavat omissa opinnäytteissään esoterian teemojen tarkastelua. Turussa selvästikin tehdään Suomen kiinnostavinta ja aktiivisinta esoteriatutkimusta.

Out Now: The Occult in Modernist Art, Literature, and Cinema

This new volume sets out to explore occult modernism as a response to the modern condition. Rather than perceiving the occult as a marginal phenomenon within the modernist context, the editors Tessel M. Bauduin and Henrik Johnsson argue “that the impact of occultism, its history, concepts, and practices, upon modernist literature, art, cinema, and other media, is varied and multiform, sometimes tangible and traceable, sometimes vaguely implied—and in each case, deserving of careful exploration, consideration, and analysis.” The book provides in-depth and nuanced perspectives upon the relationship between Occultism and Modernism in the Western arts from the nineteenth century to the present day, including a chapter on August Strindberg’s artistic practices by our project member Marja Lahelma.

media_81502498.

https://www.palgrave.com/de/book/9783319764986

Hankkeen avaussymposiumi Esoteerisuuden jäljillä 29.5.2018

Aika: tiistai 29.5.2018 klo 10.30-16.30
Paikka: Janus-Sali, Sirkkala (Kaivokatu 12)

Tervetuloa tutustumaan Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella toimivaan Uuden etsijät. Esoteerisuus ja uskonnollisuuden murros modernisoituvassa Suomessa, 1880–1940 -hankkeeseen sekä kuulemaan, millaista esoterian tutkimus on. Päivän aikana tarkastelemme esoteerisuuden tutkimukseen liittyviä metodologisia haasteita ja olemme kutsuneet vieraaksemme uskontotieteen professori Terhi Utriaisen. Muissa puheenvuoroissa esitellään erilaisia näkökulmia hankkeen tutkimusteemoihin. Lisäksi kahdessa paneelikeskustelussa pohdimme yksilölähtöistä historiantutkimusta ja monitieteisyyden haasteita.

Lämpimästi tervetuloa! Toivomme ilmoittautumista Konsta-järjestelmän kautta: https://konsta.utu.fi/Default.aspx?tabid=88&tap=4888


Ohjelma

10.30 Avaus ja hankkeen lyhyt esittely (Maarit Leskelä-Kärki)

10.45 Terhi Utriainen: Lumo ja reflektio: esoterian tutkijan eettisiä ja metodologisia kysymyksiä

11.45 Paneelikeskustelu: Yksilöt ja etsijyys esoteerisuuden kontekstissa
Osallistujina: Nina Kokkinen, Antti Harmainen, Julia von Boguslawski. Keskustelua johdattaa Maarit Leskelä-Kärki.

12.30 Lounastauko

13.30 Lyhyitä avauksia:
Julia von Boguslawski: Esoteeriset seurat: teosofien ja antroposofien järjestäytyminen
Pekka Pitkälä: Sigurd Wettenhovi-Aspa, esoteerisuus ja eksentrisyys
Jukka Vornanen: Kasvissyönti esoteerisessa kontekstissa
Marjo Kaartinen: ”Seansseista ei koskaan seuraa mitään hyvää” – 1890-luvun spiritualistien jäljillä
Tiina Mahlamäki: Aistit ja kuvittelu elämäkertakirjoittajan työvälineinä
Jasmine Westerlund: Kirjallisuudentutkija arkistossa – aineistojen jäljillä
Nina Kokkinen: Selvänäköisyys ja taide
Juha Torvinen: Musiikki salatietona 1900-luvun alun Suomessa

15.30 Kahvitauko

16.00 Paneelikeskustelu: Monitieteisyyden haasteet esoteerisuuden tutkimuksessa. Keskustelemassa Maarit Leskelä-Kärki, Terhi Utriainen, Tiina Mahlamäki. Keskustelua johdattaa Marja Lahelma.

16.45 Lopetus

Esoteerisen luovuuden koelaboratoriossa

Huone on aivan pimeä. Olemme muodostaneet ympyrän, jonka keskellä seisoo nainen side silmillään. Kapea valokeila osuu hänen eteenpäin avautuneisiin, kohotettuihin käsiinsä. Yhtäkkiä hiljaisuus täyttyy syvästä, unenomaisesta hyräilystä. Ääni värisee kylmästi selkärankaani ylöspäin. Aivan arvaamattomasti lempeä ääni muuttuu aggressiiviseksi nauruksi, joka kuulostaa oudon rivolta.

Madeleine Alemania teoksia, joiden inspiraationa ovat toimineet Hilma af Klintin mediaalinen taide. Kuva Paula von Sethin esitelmästä.

Kuvittelen osallistuvani spiritualistiseen istuntoon. Kenties tunnelma joskus vuosisata sitten järjestetyissä séanceissa oli jotain tämänkaltaista. Meneillään on kuitenkin Tukholmassa huhtikuun lopulla järjestetty tapahtuma Conjuring Creativity. Art and the Esoteric, joka tunnustelee taiteen ja esoteerisuuden rajoja. Esiintyjien ja osallistujien joukossa on taiteilijoiden ja okkultistien ohella aihealueen johtavia tutkijoita.

Maagisen kehän keskellä ääntelee Madeleine Aleman, jonka taiteeseen ovat vaikuttaneet perheen kesken käydyt ruokapöytäkeskustelut psykoanalyysista ja paranormaalista. Hänen isoisänsä toimi pastorina swedenborgilaisessa kirkossa, vanhemmat olivat psykoterapeutteja ja -analyytikoita. Aleman on aiemmissa teoksissaan kanavoinut muun muassa esoteerisen taiteen ruotsalaispioneeria, Hilma af Klintiä (1862–1944). Ennen Hilma’s Måltid -performanssiaan (2014) hän samastui syvästi af Klintin elämään: taiteilija pukeutui samannäköiseksi kuin af Klint, luki samoja kirjoja kuin tämä ja syventyi automaattipiirtämiseen. Hän kuvitteli olevansa Hilma. Performanssissaan Aleman järjesti päivälliskutsut, johon osallistuivat hänen lisäkseen af Klint ja antroposofi Rudolf Steiner.

Kirjallisuudentutkija Henrik Johnsson kertoo myös tunnetun ruotsalaistaiteilija August Strindbergin (1849–1912) kuvitelleen. Vaikka 1800-luvun lopun okkulttuurista vaikuttunut Strindberg ensin vain imitoi alkemisteja ja okkultisteja, alkoi hänen kuvittelunsa hiljalleen muuttua eläväksi uskoksi. Toinen Johnssonin esitelmän kiinnostavista huomioista on Strindbergiä ajanut halu testata mielen rajoja: kirjailija päätti kokeilla, miltä tuntuisi olla hullu – esittää mielensä menettänyttä.

Jonkinlaiseen luovuuden ja hulluuden koelaboratorioon koen itsekin välillä joutuneeni. Monet tapahtuman taiteellisista esityksistä tuntuvat selvästi pyrkivän tietoisen, ajattelevan mielen ylittämiseen tai sammuttamiseen tavalla tai toisella: meditatiivisella toisteisuudella, surrealistisella monimuotoisuudella, puuduttavalla monotonisuudella tai järkyttävällä kovaäänisyydellä. Tanya ja Nadine Byrnen Ectoplasm Girls esitti musiikkia, joka muodostui toistuvista rytmeistä ja yllättävästi kääntyilevästä äänteistä. Valkokankaalla värähteli sähköisestä nestemäiseksi muuntuva ympyrä, jonka keskelle ilmestyi silloin tällöin luurankomainen tyttö. Esiin työntyvät kädet näyttivät tunkeutuvan kankaan läpi tämän todellisuuden puoleen kurkotellen.

Marja-Leena Sillanpään esitys. Kuva: Nina Kokkinen.

Marja-Leena Sillanpää loi omassa performanssissaan rytmikään, toisteisen äänimaailman radiotaajuuksia manipuloimalla. Tilan täyttyessä voimakkaasta surinasta taiteilija itse vetäytyi syrjään ja antoi aaltojen vaikuttaa yleisöön omalakisesti. Kaiken sen keskellä ajatteleminen oli yksinkertaisesti mahdotonta.

Tietoinen mieli ja kieli ohjaavat paljossa myös kirjoittamista. Psykoanalyytikkonakin toimivan Vanessa Sinclairin leikkaa ja liimaa -työpajassa kontrollin on tarkoitus hellittää. Sinclair kertoo tutustuneensa kyseiseen, muun muassa dadaistien ja kirjailija William S. Burroughsin (1914–1997) hyodyntämään menetelmään kirjaa kirjoittaessaan. Hän leikkasi paloiksi aiempia esseitään, järjesteli ne uudeksi kokonaisuudeksi ja pyrki siten muodostamaan tekstipohjan pidemmälle teokselle. Siitä lähtien metodi on ollut osa hänen päivittäistä elämäänsä ja hiljalleen psykologisesta animistis-maagiseksi muotoutunutta maailmankuvaansa.

Sinclair kertoo työstäneensä leikkaa ja liimaa -metodin avulla tekstejä muun muassa norjalaistaiteilija Edvard Munchin (1863–1944) haudalla. Hän uppoutui paikan tunnelmaan ja hakeutui vuorovaikutukseen menehtyneen taiteilijan kanssa. Näin syntyi teos, jossa kolmea leikeltyä Munchin Madonna-kuvaa ympäröi satunnaisista sanoista ja tekstikatkelmista syntyneitä kirjoituksia. Bongaan Singlairin pikaisesti esittelemästä teoksesta muun muassa sanan ”astraalitaso”.

Vanessa Sinclairin työpajassa syntynyt runoni. Kuva: Nina Kokkinen.

Tuotamme työpajassa kollektiivisesti yhden tekstin. Jokainen osallistuja saa kaivaa sattumanvaraisesti Sinclairin omista varastoista tekstikatkelman, joita taiteilija on leikellyt itseään inspiroivista kirjoituksista. Alakerrassa parhaillaan meneillään olevan samanistisen matkan sudenulvonta virittää tunnelmaa sopivasti. Työpajan jälkeen ideoimme tutkijakollegani Marjan Lahelman kanssa innokkaina, miten voisimme soveltaa metodia akateemiseen kirjoittamiseen ja yhdessäkirjoittamiseen. Miten synnyttää tapahtuman aikaan moneen kertaan mainittu ”kolmas mieli” kahden tutkijan – ja kenties jonkin muunkin – välille?

***

Kirjoitus on julkaistu myös Nina Kokkisen omassa blogissa.