Johannes Leino (1868–1945) – tuntemattomaksi jäänyt antroposofi, kapellimestari, kuoronjohtaja ja työväenmies

Tutkin suomalaista historiankirjoituksen pimentoon jäänyttä vakaumuksellista antroposofia, kapellimestaria ja työväenyhdistyksen aktiivia Johannes Leinoa keväällä 2019 valmistuneessa kulttuurihistorian kandidaatintutkielmassani. Leinon vaikutus antroposofian tunnetuksi tekemiseen modernisoituvassa 1920-luvun Suomessa oli merkittävää erityisesti hänen toimittamansa suomenkielisen Antroposofia – Henkitieteellinen aikakauslehti -nimisen julkaisun kautta. Päätoimittajuuden lisäksi Leino toimi Antroposofisen Seuran Suomalaisen Osaston puheenjohtajana vuodesta 1924 aina kuolemaansa saakka. Hän osallistui myös aktiivisesti eurooppalaiseen antroposofiseen keskusteluun, piti luentoja eri maissa ja kävi kirjeenvaihtoa liikkeen perustajan Rudolf Steinerin (1861–1925) sekä tämän vaimon Marie Steinerin (1867–1948) kanssa. Lisäksi hänen kodissaan kokoontui viikoittain antroposofinen keskustelupiiri 25 vuoden ajan.

Johannes Leinon elämästä on olemassa hyvin vähän kirjallisia lähteitä ja ne ovat parhaimmillaankin pirstaleisia. Ainoastaan antroposofian keskuksessa Sveitsin Dornachissa on joitakin hänen lähettämiään kirjeitä talletettuna. Oman selvitykseni perusteella Leinosta ei ole säilynyt arkistolähteitä kotimaassa, joten hyödynsin tutkielmassani Martti Peltomäen sukututkimuksen perusteella syntyneitä artikkeleita vuosilta 1993 ja 1994 sekä Esa Ristilän lisensiaatintutkimusta vuodelta 2010. Näiden lisäksi Leinon kapellimestarin uraa on valotettu erityisesti Pentti Kuulan väitöskirjassa vuodelta 2006.

Leino aloitti musiikillisen uransa jo nuorena syntymäpaikkakunnallaan Jalasjärvellä toimien kirkossa virrenveisuun säestäjänä. Koulunkäynnin päätyttyä hän matkusti Helsinkiin, jossa pestautui Robert Kajanuksen (1856–1933) perustamaan orkesterikouluun. Hän toimi Filharmonisen seuran orkesterin sellistinä vuosina 1889–1900. Sellistin toimen jälkeen hän siirtyi vuonna 1902 valmistuneen Suomen Kansallisteatterin kapellimestariksi. Leino johti myös Helsingin Työväenyhdistyksen sekakuoroa vuosina 1895–1903 ja vaihtoi maisemaa keväällä 1903 saatuaan paikan Viipurin orkesterin kapellimestarina. Viipurin vuodet 1903–1908 olivat Leinolle suosiolliset: hän tapasi toisen vaimonsa Ellen Relanderin (1882–1961) ja toimi orkesterin kapellimestarina menestyksekkäästi soittaen täysille saleille. Suuri merkkipaalu suomalaiselle kulttuurille oli Fredrik Paciuksen (1809–1891) oopperan Kaarle kuninkaan metsästys esittäminen suomeksi maaliskuussa 1905.

201740 . G51802
Helsingin Työväenyhdistyksen Sekakuoro (per. 1891) vuonna 1921, keskellä kuoronjohtaja Johannes Leino. Valokuvaaja tuntematon, 1921. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Finna.

Vuosikymmenet antroposofian parissa

Vuosisadan alussa Leino alkoi perehtyä teosofiaan sekä myöhemmin antroposofiaan, joskaan dokumentoitua tietoa ei ole, missä hän aatteisiin ensimmäisen kerran tutustui. Hänen kuitenkin tiedetään liittyneen teosofiseen seuraan jo vuonna 1902.  Leino teki vuonna 1908 opintomatkan Saksaan ja tapasi tuolloin Rudolf Steinerin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti. Leino kertoi tapaamisestaan suomalaisille teosofeille – tästä on säilynyt maininta teosofisessa Tietäjä-lehden vuoden 1908 numerossa 5/6 – ja hänen voi sanoa olleen ensimmäisiä Steinerin ajatuksia tunteneita suomalaisia. Varsinainen antroposofinen liike irtaantui Teosofisesta Seurasta virallisesti vuonna 1913, joten Leino toimi edelläkävijänä ajatuksien tuomisessa suomalaisten – ja erityisesti suomenkielisten – keskuuteen

Antroposofian perusajatuksia on haastavaa määritellä ytimekkäästi, ja niitä käsitellään Antroposofia-lehden jokaisessa tutkimassani numerossa Leinon laatimissa johdatuksissa sekä Steinerin suomennetuissa teksteissä. Lyhykäisyydessään aate on Steinerin perustama henkinen virtaus, jossa suurta osaa näyttelevät ihmisen eri olemuspuolet ja ikäkaudet sekä ajatus ihmisen yliaistillisten kykyjen kehittämisestä henkitieteen avulla. Antroposofiaan on omaksuttu myös kristinuskon piirteitä, tosin poikkeavin tulkinnoin. Aate esitellään lehdessä kristinuskon alkulähteille palaavana, oikeana tulkintana sen sanomasta ja näin ollen todellisena kristinuskona.

Leino työskenteli Antroposofia-lehden päätoimittajan roolissa aktiivisesti vuosien 1922–1935 välisen ajan musiikkiuransa ja työväenliikkeessä toimimisensa rinnalla. Lehden perustamisen syyt olivat pääosin kielisidonnaisia: suomenkieliselle väestölle haluttiin tuoda antroposofista materiaalia luettavaksi ja siihen katsottiin olevan tarvetta. Ruotsinkielisten ja muiden skandinaavien oli helpompaa omaksua opit suoraan alkuperäiskielellä saksaksi ja toisaalta käännöksiä oli paremmin saatavilla antroposofisten piirien ollessa Suomea laajemmat. Lehdenteon arki oli kuitenkin koko olemassaolonsa ajan talousvaikeuksien sävyttämää, ja lukijoita kehotettiin useasti tilaamaan lehteä ystävilleen ja tuttavilleen.

Oli uraauurtavaa tehdä aiheesta suomenkielistä lehteä 1920-luvulla ja tuoda aate niiden tietoisuuteen, jotka eivät ruotsin kieltä osanneet. Kun vuonna 1923 perustettu Suomen Antroposofinen Seura jaettiin erillisiin kieliosastoihin vuotta myöhemmin, Leinosta tuli Suomalaisen Osaston puheenjohtaja. Koen, että Leinolla oli syvän vakaumuksensa vuoksi tarve saada ihmiset heräämään henkisyyteen ja olla mukana auttamassa sen toteutumista modernisoituvassa yhteiskunnassa. Leinon luotsaamasta Suomalaisesta Osastosta kehittyi ajan myötä edelleen vireänä toimiva Suomen antroposofinen liitto.

Tietoisesti unohdettu?

Leinon nimi on unohtunut tai unohdettu tietoisesti suomalaisesta musiikin historiasta, ja tulkintani mukaan vähintään osasyynä tälle saattaa olla hänen omistautumisensa antroposofialle. Vaikeaksi, jopa häpeällisiksi koetuista asioista ja aiheista vaikenemista kun on nähtävissä muidenkin kulttuurivaikuttajien osalta aiemmassa suomalaisessa historiankirjoituksessa, mikäli henkilöillä on ollut kytköksiä esoteerisuuteen muodossa tai toisessa. Tästä esimerkkeinä ovat taiteilijat Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg, jotka olivat kiinnostuneita ajalleen tyypillisesti erilaisista esoteerisista suuntauksista ja ammensivat niistä taiteeseensa. Tämän Uuden etsijät -hankkeen tutkija Nina Kokkinen osoittaa väitöskirjallaan Totuudenetsijät –Vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (2019).

Toinen syy unohtamiselle lienee se, että Leino kytkeytyi vahvasti myös työväenliikkeen toimintaan johtamalla Helsingin työväenyhdistyksen sekakuoroa paitsi ennen, myös Viipurin vuosiensa jälkeen, vuosina 1909–1929. Lisäksi hän toimi näyttävästi muutenkin työväenliikkeen musiikkitapahtumissa esimerkiksi palkintotuomarin roolissa. Tätä näkyvää toimintaa ei 1920-luvun Suomessa katsottu hyvällä sivistyneistön keskuudessa. Leinon henkisten ja maallisempien, musiikkiin liittyvien kiinnostuksenkohteiden yhteen sovittamisesta en löytänyt kuin yhden todisteen: Rudolf Steiner osallistui tuolloin vielä teosofian kannattajana Suomen Teosofisen Seuran vuosikokoukseen Helsingissä 1912, ja Leinon johtama sekakuoro esitti tilaisuudessa muutamia sävelmiä.

Omalta osaltani olen halunnut olla mukana avaamassa Uuden etsijät -hankkeen periaatteen mukaisesti uutta näkökulmaa totuttuun historiakuvaan ja samalla raottaa verhoa aiemmin historiankirjoituksen katveeseen jääneen henkilön edestä. Leino ansaitsee tulla näkyväksi ja paitsi osaksi antroposofisen liikkeen suomalaisia pioneereja, myös Suomen musiikin historian estradille.

Tekstin on kirjoittanut kulttuurihistorian opiskelija Annika Kivimäki, jonka keväällä 2019 valmistunut kandidaatintutkielma käsittelee kapellimestari Johannes Leinon (1868–1945) vaikutusta antroposofisen liikkeen toimintaan modernisoituvassa Suomessa.

 

Lähdeluettelo

Alkuperäislähteet:

Antroposofia – Henkitieteellinen Aikakauslehti, 1922–1924.

Tietäjä – Teosofinen Aikakauskirja, 1908.

Tutkimuskirjallisuus:

Kokkinen, Nina: Totuudenetsijät. Vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Väitöskirja. Turun yliopisto, Uskontotiede 2019.

Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894–1918. Väitöskirja. Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto 2006.

Ristilä, Esa: Mitä tämä kaikki on. Kersti Bergrothin aatemaailmaa. Suomen historian lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto 2010.

Muu aineisto:

Peltomäki, Martti: Johannes Leino. Jalasjärvinen tuntematon suuruus. Jalasjärven joulu 1993, 30–34.

Peltomäki, Martti: Johannes Leino. Unohdettu suuruus. Musiikin mestareita. Sukumme tapahtumia n:o 2. Koskuen Heikki Olavinpojan jälkeläiset r.y., Jalasjärvi 1994.

Naiset teosofian kentillä: Kyllikki Ignatius, modernin esoterian tuntematon nainen Suomessa

Useilla moderneilla esoteerisilla liikkeillä on yhteyksiä 1800-luvun jälkipuoliskon järjestöihin, joskin esoterian historiaa on toisinaan hankala selvittää ilmiön salaperäisestä luonteesta johtuen. Modernin ajan esoteerisessa perinteessä toistuu usein pyrkimys löytää eri uskontojen taustalla oleva yhteinen totuus. Osa esoteerisista järjestelmistä rajoittuukin puhtaasti salaisen tiedon etsimiseen ja tekstien esoteeriseen tulkintaan. Esoteerisissa piireissä on 1800- ja 1900-luvulla ollut mukana monta vahvaa naishahmoa, jotka ovat eri järjestöjen kautta saaneet paljon vaikutusvaltaa yhteiskunnassa. Tuohon aikaan naisten oikeudet ja mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa olivat paljon suppeammat kuin nykyään, joten järjestöaktiivisuus saattoi olla loistava mahdollisuus muuttaa myös omaa elämää monin tavoin rikkaammaksi. Suomessa eräs merkittävimmistä naishahmoista teosofian ja yhteisvapaamuurariuden piireissä oli 1900-luvun alussa Kyllikki Ignatius (1877–1951, o.s. Aspelin). Moni osaa yhdistää Pekka Ervastin nimen teosofisiin piireihin Suomessa, mutta useissa hänen hankkeissaan mukana ollut Kyllikki Ignatius on jäänyt nimenä vieraaksi. Kuka siis on tämä modernin esoterian tuntematon nainen?

Kyllikin suku oli pohjanmaalta, mutta hän oli kasvanut Helsingissä, matkustellut jonkun verran Euroopassa ja opiskellut nuorena myös Sveitsissä, jossa hän oli oppinut ranskaa. Hän oli varhaisimpia naisylioppilaitamme valmistuessaan vuonna 1895 Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Solmittuaan avioliiton apteekkari Väinö Ignatiuksen kanssa, Kyllikin elämä muuttui suuresti heidän muutettuaan Iisalmeen. Vaikka Iisalmi oli itäisen Suomen mahtavimpia suurpitäjiä, kulttuurielämä oli tuohon aikaan syvällä maaseudulle hyvin erilaista, kun mihin vasta 26-vuotias Kyllikki oli tottunut pääkaupungissa. He olivat edelleen avioparina vilkkaasti yhteydessä taidepiireihin ja monet ajan tunnetuimmista taiteilijoista asuivat Ignatiusten apteekkikartanossa vieraillessaan Iisalmella.

Kyllikki Ignatius innostui pian Iisalmelle muutettuaan teosofiasta, ja kertoo vuodelta 1905 säilyneissä kirjeissään tilaavansa ruotsinkielistä teosofista aikakauslehteä sekä Teosofisen seuran Suomen jaoston johtohahmon Pekka Ervastin (1875–1934) Omatunto-lehteä. Samana vuonna Kyllikki ilmeisesti osallistui myös teosofien kokoukseen, jossa hän tutustui Ervastiin. Hän liittyi jo hyvin varhaisessa vaiheessa 1907 perustettuun Suomen Teosofiseen Seuraan, jonka Suomen osaston ylisihteerinä Pekka Ervast tuolloin toimi. Vuonna 1923 Kyllikki erosi miehestään ja muutti takaisin Helsinkiin, jossa hän hyödynsi laajaa kielitaitoaan ja elätti itsensä toimimalla kielenkääntäjänä. Helsinkiin palattuaan hän oli vapaampi käyttämään aikaansa järjestötoimintaan ja hänestä tuli hyvin aktiivinen hahmo Ervastin monissa hankkeissa.

Teosofinen Seura ja Yhteisvapaamuurarius avasivat ovensa molemmille sukupuolille

800px-Steiner_mit_Annie_Besant
Tohtori Rudolf Steiner ja Teosofisen Seuran johtaja Annie Besant Münchenissa. Kuva vuodelta 1907.
Ladattu sivulta: https://de.wikipedia.org/wiki/Rudolf_Steiner

Vuonna 1875 Yhdysvalloissa perustettu Teosofinen Seura oli alusta asti avoin molemmille sukupuolille. Sen tunnetuin perustajajäsen Helena Petrovna Blavatsky (1831–1891) tunnetaan myös nimillä Madame Blavatsky ja H.P.B. Hän oli syntynyt Venäjällä aatelissukuun, mutta lähti maasta jo kahdeksantoistavuotiaana matkustelemaan ympäri maailmaa. 1890-luvulla englantilainen sosialistivaikuttaja, journalisti ja naisoikeusaktivisti Annie Besant (1847–1933) liittyi Teosofiseen Seuraan ja omistautui niin syvästi liikkeen toiminnalle, että hänestä tuli vuonna 1907 Kansainvälisen Teosofisen Seuran puheenjohtaja. Sekä Annie Besant että Saksan teosofien johtaja tohtori Rudolf Steiner (1861–1925) vierailivat 1900-luvun alussa teosofisen liikkeen edustajina puhumassa myös Suomessa. Vuonna 1910 Besant perusti Idän Tähti -järjestön yhdessä Charles Webster Leadbeaterin (1854–1934) kanssa. Ajan myötä Annie Besantin johtaman Teosofisen liikkeen ja sen eri maiden osastojen välille alkoi kuitenkin syntyä erimielisyyksiä. Ratkaiseviksi ideologisiksi kiistakysymyksiksi nousivat muun muassa Krishnamurtin mahdollinen maailmanopettajuus sekä liikkeen suhtautuminen ensimmäiseen maailmansotaan. Rudolf Steiner erosi teosofisesta maailmanliikkeestä ja perusti seuraajineen oman antroposofiansa vuonna 1913. Hieman myöhemmin myös Ervast kannattajineen irtautui Teosofisesta Seurasta ja perusti vuonna 1920 Suomeen edelleen toimivan Ruusu-Risti -järjestön, jonka johtohenkilöihin Kyllikki Ignatiuskin myöhemmin kuului.

Kyllikki Ignatius oli vahvasti mukana yhteisvapaamuurariuden Suomeen saapumisessa. Suuri osa tuon ajan teosofisista julkaisuista ja muista kielistä käännetyistä teoksista on anonyymejä, joten varmuudella ei voi sanoa, missä vaiheessa Kyllikki alkoi toimia aktiivisesti liikkeen piirissä. Ervastin lehtiä Omatunto ja Tietäjä hän oli avustanut ainakin vuodesta 1905 alkaen. Kyllikki Ignatiuksen tiedetään kääntäneen satoja sivuja teosofista kirjallisuutta englannista, saksasta ja ranskasta, ja hän olikin luultavimmin aikansa tuotteliain teosofisen kirjallisuuden suomentaja. Nimimerkin K.I. perusteella voidaan melko perustellusti olettaa, että juuri hän kirjoitti Tietäjä-aikakauslehteen nro 12 (01.12.1919) artikkelin Vapaamuurari- ja Yhteis-Vapaamuurariliikkeestä, jossa hän käsittelee liikkeiden edustamia ajatuksia ja vapaamuurariuden historiaa erityisesti Annie Besantin kirjoitusten avulla. Tässä artikkelissa hän lainaa Besantia muun muassa seuraavasti:

Yhteis-Vapaamuurariliike on erottautunut vanhasta miehellisestä Vapaamuurariliikkeestä tuodakseen naiset tähän vanhaan -veljeskuntaan samoilla ehdoilla kuin miehet. Koko veljeskunta tulee sen kautta takaisin siihen asemaan, josta se lankesi, kun se katkaisi siteensä vanhojen mysterioiden kanssa sulkemalla naiset pois piiristään ja tuomalla sukupuolierotuksen temppelin puhtaaseen pyhäkköön. Tämän kautta jakautui valo kahteen erilaiseen väriin, eikä pyrkijä enää löytänyt kirkasta, yhtenäistä valoa. Kun voima ja kauneus erotettiin toisistaan, ei suuren tehtävän täydellistyminen enää ollut mahdollinen…

IMG_9493
Pekka Ervast ja Kyllikki Ignatius vapaamuurariasuissa, ilmeisesti 1920-luvulla.
Kuva Matti Klingen kirjasta Iisalmen Ruhtinaskunta, sivu 557.

Kyllikki Ignatius perustelee näiden lainausten avulla sitä, kuinka naisilla olisi yhtäläinen oikeus ja molempia sukupuolia hyödyttävä tarve päästä mukaan vapaamuurarien joukkoon. Hän myös julkaisi omalla nimellään vuonna 1920 kirjasen Mitä on vapaamuurarius.

Ranskalainen Marie Deraismes (1828–1894) oli tiettävästi ensimmäinen nainen, joka otettiin jäseneksi vapaamuurariloosiin vuonna 1882 Ranskassa. Vuonna 1893 hän oli perustanut yhdessä ranskalaisen senaattori Georges Martinin (1844–1916) kanssa Pariisissa ensimmäisen yhteisvapaamuurari-loosin, johon sekä miehet että naiset olivat tervetulleita. Tästä loosista kehittyi myöhemmin yhä edelleen toiminnassa oleva Kansainvälinen yhteisvapaamuurarijärjestö Le Droit Humain. Deraismes oli naisjournalisti, joka kampanjoi aktiivisesti naisten tasa-arvon ja lasten oikeuksien puolesta sekä pyrki myös parantamaan koulutusolosuhteita ja vastusti uskonnollista suvaitsemattomuutta. Kyllikki Ignatius toimi Le Droit Humain -järjestön Suomen aluemestarina ja hänet valittiin myös jäseneksi järjestön kansainväliseen Korkeaan neuvostoon. Sekä Ignatius että Ervast myös vihittiin Pariisissa muurariuden korkeimpaan 33. asteeseen.

Kalevalasta tuli tärkeä itsenäistyvän Suomen identiteetille

1900-luvun alussa länsimaisessa kulttuuripiirissä suureen suosioon noussut Teosofinen seura kuten yhteisvapaamuurariuskin olivat vahvasti aikansa ilmiöitä, joiden avulla henkinen eliitti etsi omaa paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Samaan aikaan naisen asema yhteiskunnassa parani ympäri maailmaa ja ensimmäisenä maana Euroopassa naiset saivat äänioikeuden Suomessa vuonna 1906. Erityisesti Ensimmäinen maailmansota ja sen yhteyteen liittyneet vallankumoukset Venäjällä, sekä vanhojen keisarihuoneiden kaatumiset eri puolilla Eurooppaa, aikaansaivat valtavia muutoksia säätyläisten ja muiden yhteiskunnan valtaapitävien elämässä. Samaan aikaan Suomessa fennomaanieliitti pyrki erottautumaan koko ajan voimakkaammin Venäjästä ja haki vaikutteita kulttuurielämään Euroopasta. Heti Suomen itsenäistymisen yhteydessä 1917 perustettu Kalevalaseura kokosi hetkeksi yhteen suomenkielistä taiteellista ja tieteellistä eliittiä, joka pyrki muodostamaan nuorelle itsenäiselle valtiolle omaa kulttuurista identiteettiä. Toisaalta Suomessa oli jo 1900-luvun alussa ollut nähtävissä kansallisromanttista kalevalaisuuden ihailua, jossa Sibeliuksen, Gallen-Kallelan ja koko jugend-ajan symbolismi todisti suomalaista renessanssia, joka näkyi kymmenien vuosien ajan muun muassa kalevalaisten nimien, kuten Kyllikki ja Väinö, suosiossa.

IMG_9492
Kyllikki Ignatiuksesta maalattu muotokuva, Wilho Sjöström 1905.
Kuva Matti Klingen kirjasta Iisalmen Ruhtinaskunta, sivu 538

1910-luvulla Kyllikki Ignatius oli mukana myös Teosofisen seuran vuosikokouksessa 1914 syntyneen Kalevalan okkultistiseen tulkintaan liittyvän Marjatta-aatteen jäsenistössä. Tämä ”Marjatan rengas” oli ennen kaikkea naisten toimiala, mutta Ervast kirjoitti Tietäjä-lehdessä, että sen jäseniä olivat ne elävät ja kuolleet suomalaiset, jotka tekevät työtä Suomen kansan puolesta, Suomen tulevaisuuden hyväksi. Suurmiehistä ainakin Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Topelius yhdistettiin Marjatan renkaaseen, jonka päämääränä oli ”uusi, puhdas, henkinen suomalainen kulttuuri”. Ervastin suunnitelmissa oli järjestää Marjatan renkaan jäseniksi ilmoittautuneet seitsemän hengen työrenkaiksi eri toimialojen mukaan. Kyllikki Ignatiuksen oli tarkoitus olla mukana musiikin alalla toimivassa renkaassa, ja tiedottaa Ervastia tämän ”kannel-renkaan” mietiskelyaiheista ja käytännöllisistä asioista. Myöhemmin Marjatta-aate nousi uudestaan esiin Ruusu-Risti -liikkeen yhteydessä 1920-luvulla. Vielä 1940-luvun alussa Kyllikki Ignatius oli perustamassa ”Kalevalan pojat”-nimistä mestariluokan vapaamuurarien loosia, jonka tarkoitus oli säilyttää vapaamuuraritraditio siinä tapauksessa, jos joko Saksa tai Neuvostoliitto saisi määräysvallan Suomessa, sillä yleisesti oli tiedossa kansallissosialistien ja kommunismin vihamielinen suhtautuminen vapaamuurariuteen.

Kyllikki Ignatius, 1920-luvulla avioeron ottanut neljän lapsen äiti, on aikanaan ollut jo pelkästään sukupuolensa takia poikkeuksellinen voimahahmo teosofian ja yhteisvapaamuurariuden piirissä Suomessa. Ignatius pyrki käännöstyössään ja kirjoituksissaan jakamaan eri järjestöjen ajatusmaailmaa eteenpäin, mutta silti hänen nimeään ei juurikaan tunneta. Hänen ajatuksiaan ja elämäänsä on tutkittu harmillisen vähän, vaikka kiinnostavaksi hänet tekee juuri se, kuinka rohkeasti ja varmana asiastaan hän on toiminut niin monessa mukana. Toistaiseksi laajimman ja oikeastaan ainoan tutkimuksen Kyllikki Ignatiuksesta on tehnyt historiantutkija ja professori Matti Klinge, joka sivuaa myös Kyllikin elämää teoksessaan Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (SKS, 2006). Niinpä myös tässä blogissa nyt esiteltävän lyhyen henkilökuvauksen tiedot ovat peräisin pääosin juuri Klingen kirjasta. Erityisesti teosofisen seuran ja muiden esoteeristen liikkeiden tutkimuksen yhteydessä olisi tulevaisuudessa toivottavaa ottaa Ignatiuksen rooli esiin, sillä hänen elämänsä herättää monia kiinnostavia kysymyksiä. Onko suurin häntä eteenpäin vienyt voima ollut juuri palava kiinnostus uuden tiedon etsimiseen ja jonkinlaiseen olemassaolon ymmärtämiseen, vahvasti teosofiaan liittyvä usko kohtaloon ja jälleensyntymisoppiin? Vai veikö juuri ajatus maailmanlaajuisesta veljeydestä ja solidaarisuudesta Ignatiusta eteenpäin Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen kansalaissodan kauhujen jälkeen? Näihin kysymyksiin emme välttämättä saa koskaan varmaa vastausta, mutta hänen nimensä on syytä liittää mielessämme niiden merkittävien suomalaisten naisten joukkoon, jotka ovat muokanneet kulttuuriamme sellaiseksi, kun se tänään on.

 

Tekstin on kirjoittanut opiskelija Tiina Tiilikainen, ja artikkeli on laadittu osana Turun Yliopiston Kulttuurihistorian Kirjoittaminen -kurssia keväällä 2019.

 

Lähteet:

Klinge, Matti: Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1087. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2000. (ISBN 951-746-841-5)

Ahtokari, Reijo, Ekman, Eero ja Marvia, Einari: Näkymättömän temppelin rakentajat. Suomalaisen vapaamuurariuden historia. Kustannusyhtiö Otava. Finnreklama Oy, Sulkava 1994. (ISBN 951-1-13459-0)

Tietäjän aarteisto I-III. Aakkosellinen hakemisto – lukemisto Pekka Ervastin kirjoituksista Omatunto-, Tietäjä- ja Ruusu-Risti -aikakauskirjoissa. 1905-1934. Kirjapaino Polytypos, Turku 1956. Digitoitu näköispainos 2006. Haettu 14.4.2019.

http://media.pekkaervast.net/penet/books_files/Tietajan_Aarteisto_III.pdf

Ignatius, Kyllikki: Vapaamuurari- ja Yhteis-Vapaamuurariliikkeestä. Tietäjä -lehti, 01.12.1919 no 12, sivu 30-33 (317-319). Haettu 14.4.2019 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838646?page=30

Myyryläinen, Arvi: Artikkeli Vapaamuurariuden historiasta. Le Droit Humain Suomen Liiton verkkosivusto. Haettu 14.4.2019 http://droithumain.fi/historyarticle.php

Tutkijaa tapaamassa. Heli Lehtisen ja Kalle Moilasen haastattelu Nina Kokkisen kanssa

Mikä esoteria?

Kuulimme alkukeväällä 2019 Turun Yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla sattumalta Uuden Etsijät -hankkeen tutkijasta, joka on tehnyt väitöskirjatutkimuksen esoteerisesta henkisyydestä Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Aihe herätti meissä monia kysymyksiä: ensiksi meidän täytyi ottaa selvää, mitä esoteria ylipäätään on. Toinen kysymys heräsi tutkimuksen kohteena olevan taiteilijajoukon miesvaltaisuudesta. Miksi naistutkija haluaa tutkia pelkästään miestaiteilijoita vielä 2010-luvulla? Eikö esoteerinen henkisyys näy mitenkään aikakauden naistaiteilijoiden teoksissa? Entä miten uskontotieteen ja taidehistorian yhdistäminen käy tutkimuksessa päinsä? Ja kuka tämän tutkimuksen tekijä, Nina Kokkinen, oikein on? Päätimme esittää kysymyksemme henkilölle, joka osaa vastata niihin parhaiten, uskontotieteilijä Nina Kokkiselle itselleen.

Kokkinen kuvaa itse itseään hybridiolennoksi, jonka kotipaikka on oikeasti tieteiden välissä. Hän on valmistunut aikoinaan Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta mediatiede pääaineenaan. Siellä taide- ja kulttuurihistorian opinnot vetivät häntä kuitenkin puoleensa niin, että hänestä tuli tutkija. Itseasiassa hän sanoo, ettei ole koskaan valmistunut uskontotieteilijäksi. Tehtyään jatko-opintoja uskontotieteeseen hän voi hyvällä syyllä sanoa itseään sekä uskontotieteilijäksi että taidehistorioitsijaksi. Tämä selittää Kokkisen mukaan myös tutkimuksen aiheen valintaa.

Marginaali-ilmiö?

KokkinenKokkisen mukaan jo hänen opiskelujensa alkuaikoina oli selvää, että hän halusi tutkia juuri 1800-luvun loppua. Tämän lisäksi häntä kiinnostivat mystiikka ja esoteria. Historia valikoitui tutkimuksen kontekstiksi hänen luettuaan sekä taide- että kulttuurihistoriaa. Kokkinen kertoo aluksi pohtineensa naistaiteilijoiden mukaan ottamista, sillä myös Ellen Thesleff, Beda Stjernschantz ja Meri Genetz olivat kiinnostuneita esoteriasta. Gallen-Kallela valikoitui tutkimuskohteeksi kuitenkin esoteerisuuteen viittaavien teostensa takia ensimmäisenä. Myös Simberg vaikutti aluksi helpolta tutkimuskohteelta hänen teoksissaan olevien enkeleiden ja pirujen takia. Lopulta mukaan päätyi Gallen-Kallelan ja Simbergin lisäksi Pekka Halonen. Tämä joukko valikoitui sen takia, että he ovat kaikki tehneet teoksia uskonnollisiin ympäristöihin. He myös käsittelevät Kokkisen mukaan hyvin eri tavalla esoteerisuutta teoksissaan.

Helpottaakseen edellä mainitujen taiteilijoiden mielenkiinnonkohteiden ja ajatusten hahmottamista Kokkinen kertoo käyttäneensä monenlaisia lähteitä. Hän nosti esiin erityisesti maalausten luonnokset, kirjeenvaihdon sekä taiteilijoiden kotikirjastoista löytyneet kirjat, jotka sisälsivät heidän itse tekemiään merkintöjä ja kommentteja. Lopulta Kokkinen kertoo olleensa tyytyväinen, että tutkimuskohteeksi määrittyivät juuri nämä kolme Suomen taiteen kultakauden merkkimiestä. Helposti sanotaan, että esoteerisuus on marginaalista. Nyt kun tutkimuskohteena olivat juuri nämä kaikkien tuntemat kolme miestaiteilijaa, ei ilmiötä Kokkisen mukaan voida enää leimata marginaaliseksi. Tuntemattomampien naistaiteilijoiden mukana olo ei Kokkisen mukaan ehkä olisi kiinnostanut samalla tavoin, ja tutkimus olisi voinut jäädä huomiotta. Kokkisen sanoin: “nyt on kiva alkaa tehdä jotain näistä naisista, sillä nyt ymmärretään, ettei heitä enää voi siirtää marginaaliin”.

Mitä olivat totuudenetsijät?

1800-luvun loppupuolella alettiin puhua etsimisestä ja totuudenetsijöistä, ja sellaisiksi Gallen-Kallelaa, Simbergiä ja Halostakin aikalaistermein kutsuttiin. Teoreettiselta kannalta totuudenetsijä on Kokkisen mukaan yksilö, joka ei sitoudu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön: hänestä ei siis tule kristitty, juutalainen tai teosofi. Sen sijaan totuudenetsijä yrittää hakea omia vastauksiaan elämän suuriin kysymyksiin erilaisista uskonnollisista, tieteellisistä ja taiteellisista lähteistä. Modernilla ajalla esimerkiksi kristinuskon ja esoterian suhde on Kokkisen mukaan mielletty usein vastakkaiseksi, vaikka teosofit ajattelevat tiedon olevan kaikissa uskonnoissa – myös kristinuskossa. Tutkimuksen kohteena olevat kolme taiteilijaa tekivätkin kukin taidetta kristillisiin ympäristöihin: Halonen alttaritauluja kirkkoihin, Simberg maalauksia Tampereen tuomiokirkkoon, kun taas Gallen-Kallela koristeli Juseliuksen mausoleumin maalauksillaan.

Simberg_SäkkijärvenPoika
Hugo Simberg: Säkkijärven poika, 1897. Kuva: Kansallisgalleria / Janne Mäkinen

Aikalaisreaktiot näihin kristillisiin ympäristöihin tehtyihin teoksiin olivat Kokkisen mukaan vaihtelevia. Halonen esimerkiksi joutui jatkuvasti neuvottelemaan alttaritauluistaan, joissa eivät toistuneet perinteiset teemat. Hän ei muun muassa olisi halunnut kuvata ristiinnaulittua, sillä hänen mielestään väkivalta ei kuulunut kristinuskoon. Kokkinen kertoo Simbergin sen sijaan saaneen vapaat kädet Tampereen tuomiokirkon maalaamiseen, mutta lopulliset tuotokset aiheuttivat aikoinaan suuren kohun. Ihmiset järkyttyivät katossa sijaitsevasta käärmeestä ja hämmentyivät alastomien poikien kuvista kirkossa. Gallen-Kallelan maalaukset tilasi sen sijaan yksityinen liikemies, joten hän ei joutunut samantapaisen kontrollin alaiseksi.

Näkyykö esoteria taiteilijoiden teoksissa?

Kokkinen kertoo tutkimuksensa tuovan esille, että esoterian havaitseminen aikakauden taiteilijoiden teoksissa ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Yleisö haluaisi ajatella sen näkyvän teoksissa jollain konkreettisella tavalla, vaikka todellisuudessa nàin ei aina ole. Halonen esimerkiksi ajatteli hyvän elämän olevan yksinkertaista, hieman talonpoikaistakin, ja yhdisteli teosofiaa, herännäisyyttä, spiritualismia ja tolstoilaisuutta totuudenetsijöille tyypilliseen tapaan käsitykseensä siitä, millaista on hyvä elämä. Tämä näkyy hänen alttaritauluissaan siten, että Jeesuksen kuvataan usein olevan tavallisen suomalaisen rahvaan parissa. Halonen siis siirsi Jeesuksen yksinkertaisen suomalaisen talonpojan elämään. Gallen-Kallela sen sijaan pyrki ymmärtämään jatkuvasti, millainen maailmankaikkeus oli. Hän hahmotti itsensä tieteilijäksi, joka haki totuuksia muun muassa tähtitieteestä, luonnontieteistä ja geologiasta. Gallen-Kallela teki itsenäisesti myös psyykkisiä kokeita: hän kokeili esimerkiksi, miten hypnoosi toimii. Hänkin siis haki totuudenetsijöille tyypilliseen tapaan totuuksia monista lähteistä. Hänen teoksissaan se näkyy niissä kuvattuina erilaisina virtauksina, joista keskusteltiinkin vuosisadanvaihteessa yleisesti. Näissä keskusteluissa puhuttiin astraali- tai eetteritasoista, joilla esimerkiksi tunteet ja ajatukset kulkivat. Selvänäköisen ihmisen uskottiin aistivan näitä virtauksia ja täten pystyvän lukemaan toisten ajatuksia. August Strindberg esimerkiksi uskoi, että maagikot hyökkäsivät virtausten avulla häntä vastaan pitkien matkojen päästä. “Skenaario oli sinä aikana mahdollinen siinä mielessä, että oltiin juuri löydetty erilaiset sähköiset virtaukset, kuten röntgensäteet ja radioaallot. Virtaukset yhdistettiin sitten näiden taiteilijoiden parissa muihinkin näkymättömiin asioihin”. Tänä päivänä se kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuona aikana ihmisille paljastui uusi maailma näkymättömine virtauksineen. Se yhdistettiin teosofien astraalitasoon, jolla liikkuivat tunteet, joita pystyi heidän mukaansa sekä lukemaan että ohjailemaan.

GK_LemminkaisenAiti
Akseli Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti, 1897. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Oliko esoteria yleistä Suomessa?

Kokkinen pohtii, että 1900-luvun alun Suomessa kristinusko ja kirkon valta olivat kriisissä, eikä sokea usko ollut enää muodissa. Tieteellinen vallankumous pakotti ihmiset sovittamaan yhteen tiedettä ja uskontoa, eikä kumpikaan tuntunut heistä oikealta. Tämä sai ihmiset etsimään jotain henkisempää ja omakohtaisempaa, tieteen ja uskonnon yhdistelmää. Erilaiset esoteeriset liikkeet ja ajatustavat olivat Kokkisen mukaan tuon ajan Suomessa hyvinkin yleisiä lukevan sivistyneistön parissa. Lehdet kirjoittivat laajalti muun muassa teosofiasta, vapaamuurariudesta ja spiritualismista. Tämän lisäksi taiteilijat kävivät myös paljon esimerkiksi Pariisissa, 1800-luvun okkultistien mekassa, hakemassa vaikutteita. Kokkinen kertoo, että totuudenetsijät eivät seuranneet ketään yhtä “suurta ajattelijaa”. Päinvastoin, he saattoivat suhtautua kriittisesti kirjoittajiin, mutta lukea heidän teoksiaan siitä huolimatta. Totuudenetsijöiden kirjahyllyistä löytyi esimerkiksi A. P. Sinnetin, Camille Flammarionin, H. P. Blavatskyn ja Emanuel Swedenborgin teoksia. He siis lukivat monenlaisia tekstejä ja tekivät niiden perusteella omia tulkintojaan. Tärkeää heille oli kuitenkin se, että mitään dogmaa ei seurattu. Kysyimme Kokkiselta myös esoterian ja tieteen suhteesta tänä aikana, eikä se hänen mukaansa ollut tuohon aikaan samankaltainen kuin nykyisin. Monet tieteentekijät olivat kiinnostuneita esoteriasta, ja esimerkiksi spiritualististen istuntojen ilmiöiden selittämiseen saatiin monenlaisia teorioita eri tieteilijöiltä. Totuudenetsijät tulkitsivat näitä teorioita omilla tavoillaan.

Miksi tutkimusaihe on merkittävä?

Halusimme myös tietää, miksi Kokkinen itse pitää tätä tutkimusaihetta tärkeänä. Hän totesi, että hänen tutkimuksensa pohjalta joudumme tunnustamaan, että nämä ikonisina hahmoina pidetyt suurmiehet ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi teosofiasta ja spiritualismista. Tällöin ei välttämättä voida tukeutua ajatukseen, jonka mukaan suomalaisuus on tietyin raamein määriteltävissä oleva asia. Pitää myöntää, että Suomeen on mahtunut ennenkin paljon valtavirrasta poikkeavaa, ja on pakko mahtua tänäkin päivänä.

Mitä seuraavaksi?

Tällä hetkellä Kokkinen työskentelee näyttelyiden parissa: Espooseen Gallen-Kallelan museoon tulee hänen kuratoimansa näyttely keväällä 2019 ja syksyllä 2019 Vaasaan Tikanojalle. Myös vuodelle 2020 on tulossa esoteria-aiheinen näyttely, mutta siitä tulee aivan toisentyyppinen kuin tämänvuotisista näyttelyistä. Hänellä on myös tekeillä Uuden Etsijöiden ja muiden asiantuntijoiden kanssa tietokirja esoteerisuudesta Suomessa. Uuden Etsijöiden kanssa Kokkinen tekee myös kirjaa, jossa he avaavat enemmän 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun toimijoita heidän näkökulmastaan. Kirjassa he pyrkivät antamaan “suuremman kuvan” ja esittämään olemassa olevat verkostot kulttuurivaikuttajien välillä. Taiteilijat ja kirjailijat olivat osa verkostoja, mutta mukana oli myös poliitikkoja. Tekijät avaavat teoksessaan heidän ajatusmaailmaansa ja näyttävät, että se on osa Suomen historiaa, eikä sitä voida enää marginalisoida.

The esoteric interests of Finland’s fin-de-siècle artists have been brought out of the darkness

…it seems clear that esoteric ideas were far more than a passing fancy for Finland’s fin-de-siècle artists. Their interests reflect the kinds of topics of conversation taking place in the art salons across Europe, from Paris to Berlin and to Helsinki.”

The esoteric interests of Finland’s fin-de-siècle artists have been brought out of the darkness by two researchers of the Seekers of the New project, Nina Kokkinen and Marja Lahelma. Gill Crabbe reports from the conference Approaching Esotericism and Mysticism: Cultural Influences that was organised by the Seekers of the New in collaboration with the Donner Institute and took place at the University of Turku in the beginning of June.

Read the full article in the latest issue of Finnish National Gallery’s online publication FNG Research.

Aiheeseen liittyvä kuva

https://research.fng.fi/

”Spiritism Amusante” – kurkistus taikuuden ihmeisiin

Teksti: Pauliina Räsänen, Art Teatro, hankkeen taiteellinen yhteistyökumppani

Uuden etsijät -hankkeen myötä olen päässyt toteuttamaan uusia tieteellis-taiteellisia aluevaltauksia suunnittelemalla mystiikkaa sisältävän taikaesityksen Spiritism Amusante, joka pohjautuu kulttuurihistorialliseen tutkimukseen ja vapaaseen taiteelliseen tulkintaan.

1800-luvun loppupuolella spiritismiä sisältäviä taikanäytöksiä markkinointiin lehdistössä laajalle yleisölle. Spiritismi vaikutti olleen muotisana, jota käytettiin tai jätettiin käyttämättä riippuen sanan positiivisesta tai negatiivisesta kaiusta suhteessa kohdeyleisön makumieltymyksiin. Koko perhe pienten lasten kanssa saattoi osallistua spiritistisiin istuntoihin pimennetyissä huoneissa. Näissä huoneissa tapahtui merkillisiä taikoja: aaveita leijui, esineitä katosi, instrumentit soittivat itsestään ja kuului selittämättömiä koputuksia.

Harry Houdini vaikutti omalla työllään spiritismi-termin murenevaan maineeseen, koska hän järjesti antispiritismiä sisältäviä kiertueita paljastamaan meedioiden käyttämiä tekniikoita. Meedioiden paljastaminen oli osa Houdinin markkinointitekniikkaa, mutta hän myös perusti ja organisoi taikapiirejä, joiden jäsenet sitoutuivat salaisuuksien hallussapitoon ja niistä vaikenemiseen. Spiritismi terminä ei koskaan hävinnyt taikuuden sanastosta, vaan sillä on edelleen vahva jalansija taikuuden terminologiassa. Taikureiden esittämät telepaattiset, spiritistiset ja ajatustenlukua sisältävät ihmeet mielletään nykyään lähinnä mentalismimagiaksi.

Pauline Schmidt
Pauline Schmidt (kuvaaja tuntematon, kuva sivustolta Sirkusteltta )

Spiritistinen kabinetti -illuusio,  joka nähdään myös omassa showssani, oli Davenportin veljesten kehittelemä illuusio vuodelta 1873. Kabinetti oli usean taikuriesityksen loppuhuipentuma 1880–1890-luvun esityksissä. Naistaikuri Pauline Schmidt esitti koko Suomen kattavalla kiertueellaan kyseistä illuusiota nimellä Vihreä huone. Esitykseni nimen, Spiritism Amusante, lainasin hovitaikuri Sidonia Romanin kiertue-esityksen nimestä. Sidonia Romana esiintyi Suomessa vuonna 1891, mutta hänen henkilöhistoriastaan ei tiedetä juuri mitään.

Taikanäytökseni on vapaasti mukailtu esitys 1890-luvun tyyliin, johon olen etsinyt sisältöä ja inspiraatioita 1800-luvun lopun naistaikureiden, kahlekuninkaiden ja meedioiden repertoaarista. Ruotsalainen taikuri Thomas Andreassen selvitti 1890-luvun taikamysteerejä kanssani erityisesti Pauline Schmidtin repertuaarin pohjalta. Olen tutustunut myös aikakauden musiikkiin ja puvustukseen. Erityisesti Camille Saint-Saënsin säveltämä Danse Macabre auttoi minut löytämään ja tulkitsemaan aikakauden taiteessa voimakkaasti läsnäolevaa mystistä väreilyä.  Taikurille välttämätön silkkinen silinteri-hattu löytyi lopulta Berliinin hattukaupan näyteikkunasta. Kuin omaan päähäni valettu vintage-hattu oli päätynyt putiikkiin vaihdossa. Rekvisiittoja ja taikatemppuja olen rakentanut itse ja yhdessä partnerini Slava Volkovin avustuksella. Spiritistisen kabinetin työsti metalliartesaani Jaakko Rajala sepänpajassaan.

Albert Einsteinin mukaan ”elämää voi katsoa kahdella tavalla: Uskoa, että ihmeitä ei tapahdu, tai uskoa, että jokainen asia on ihme.” Taikuudessa ja esoteriassa ihmisellä on psykologinen halu uskoa ihmeisiin.

Näytöspäivät:

5.6.2019 Donner-Instituutti, Turku, Approaching Esotericisim and Mysticism – konferenssin osallistujille (kantaesitys)

15.6  ja 24.8 Sielun silmä-näyttelyn yhteydessä, Tarvaspään ateljee, Gallen-Kallela -museo, Espoo.

4.7.–3.8.2019 Saariston sirkusfestivaalilla nähdään myös mystiikkaa ja taikuutta esityksessä Circus Sagittarius, ArtTeatro, Kustavi.

Esiintyjät:

Taikataiteilija Pauliina Räsänen, assistentti Slava Volkov.

pauliina 1